lauantai, 28. maaliskuu 2020

Niitti rakkauden arkkuun

Olin ilahtunut käänteestä ja tunsin taas häpeää. Mitä minä niin kovin tuota miestä epäilen. Sehän on niin mahtava. Taas suunnitellut kaikkea ihanaa meidän varalle samalla, kun mä olen vain suotta pelännyt. Sitten koittaa se päivä, kun Jarin poika ja exä ovat myös Thaimaassa. Tulee iloinen viesti, poika on täällä!. Exä on lähtenyt johonkin omalle matkalleen ja noutaa pojan muutaman päivän päästä. He eivät ole tekemisissä sen enempää keskenään, näin hän kysymättä vakuuttaa. Tulee kuvia, tulee viestejä. On kivaa. Jari on silminnähden ilahtunut pojan tulosta. Kertoo, miten kova ikävä onkaan tätä ollut ja huomaa sen vasta nyt, kun näki taas pitkästä aikaa. Samaan henkeen tokaisee, että saas nähdä kuinka käy, kun me taas törmätään. Jättää vähän epävarmaksi, mitä tuolla tarkoittaa. Haluaakin ehkä jättää.  Ei siis tunne ikävää ja miettii, tunteeko sitten, kun taas nähdään. Tämänkö halusi kertoa?

Kerron, että olen iloinen hänen ilostaan ja siitä, että huomaa pojan tärkeyden ja ikävän häntä kohtaan. Toivotan mukavaa loppupäivää hänen kanssaan. Seuraavana päivänä tulee taas kuvia pojasta ja maisemista. Palmuista, joita hän tietää mun rakastavan. " Voi kiitos, ihana <3".  Jari tokaisee ykskantaan, että on tää vaan niin mukavaa. Tää on niin mukavaa, että jatkossa hän tahtoo tehdä näin joka vuosi. Painottaa, että haluaa mun tietävän sen. Mieleeni hyökkää tietysti samantien lukuisia kysymyksiä. Miten meidän sitten käy? Miten voidaan rakentaa jotakin yhteistä, jos hän on kolmasosan vuodesta aina lomalla. Kuvottaa ajatus siitä, että toinen haluaisi elämässään jatkossa panostaa ihan vain oleiluun, työikäinen mies. Toki kivaa se varmasti olis, mutta en pysty kunnioittamaan sellaista ajatelmaa. Kysyin leikitellen, että kai hän minut ottaisi mukaan. Epäselvä vastaus, riippuen jostain tekijöistä ja olosuhteista jne. Käy hyvin selväksi, että minä en kuulu hänen tulevaisuudensuunnitelmiinsa.

Mulla kihahtaa kuppi nurin. Kysyn suoraan, mitä tää nyt tarkottaa. Ei usko meidän mahdollisuuksiin enää. Sama vastaus, jonka oon kuullut jo useaan kertaan viikkojen aikana. Nyt mulle riitti. Vastaan, ettei mulla ole voimia koittaa pitää tätä suhdetta yllä, jollei toisella ole siihen halua tai uskoa. Mun uskoni ei nyt yksin riitä. Annetaanko sitten vain olla?  Tulikivenkatkuista tekstiä tulee takaisin. Syytöksiä, kertoo pettymyksestä minuun, mun epäluottamuksesta ja epäilyksistä. Uskosta, joka piti olla yhteinen, mutta en jaksakaan uskoa. (Huom MINÄ en jaksa nyt uskoa!!, kun sanoin sen ääneen nyt kerran) Sama litania taas kerran, joka on jo monta kertaa puhuttu auki. Kysymyksessä, keskiössä MINÄ, joka olen ongelma. 

Kysyn vielä kerran, oletko sä nyt varma tästä? Se on peruuttamatonta. Viimeinen lause, jonka saan: " Se on yhtä peruuttamatonta, kuin meidän avioeroon johtaneet syyt" Tähän päättyi tämä tarina. Kipeä, kipeä viimeinen 2kk. Täynnä tuskaa, rukousta ja epätoivoa. Pelkoa, pettymystä ja hiukan rakkautta ja ikävää. Mutta nyt olen täysin varma.Laitoin eropaperit menemään, hävitin sormukset ja kaiken tästä talosta, mikä muistuttaisi mua Jarista.

Mä olen vihainen itselleni, mä olen vihainen Jarille ja olen vihainen Jumalalle. Ja toisaalta, olen niin kiitollinen, että vastaus tuli. Piti mennä loppuun saakka, että uskoin ja kuuntelin. Mutta nyt se on varmaa. En koskaan enää usko sanaakaan tuon miehen suusta. Vaikka vetoaisi miten Jumalaan tai mun uskoon ja anteeksiantoon tai hyvyyteen. Mun ei enää tartte. Annoin mahdollisuuden ja se sattui muhun. Nyt tiedän. Nyt olen viisaampi. Mitään ei jäänyt epäselväksi. 

Ja mä olen onnellinen, että mulla on tää oma kämppä, oma elämää ja mä jatkan sitä. Kestää aikaa, että ponnistan tästä takaisin jaloilleni. Tarvitsen Jumalaa ja Hänen parantavaa kättään, että voin toipua kokonaan. Niin, ettei mikään myrkky enää vaikuta mun sielussa ja sydämessä, jota Jari sinne sirotteli. Korona on täällä. Samaan aikaan mun henkilökohtaisen kriisin keskellä maailma on kriisissä. Näistä noustaan yhdessä, uuteen huomiseen. Maailma ei koskaan enää ole sama näiden kokemusten jälkeen.

 

 

 

 

 

lauantai, 28. maaliskuu 2020

NYT on lähtö..

Puristin hampaani tiukasti yhteen, mutta onnistuin hymyilemään. Olin päättänyt lujasti, etten tirauta yhtäkään kyyneltä, kun Jari lähtee. Halaan vaan ja hymyilen, toivotan siunausta matkaan. Ja näin minä tein. Ja olen siitä ylpeä. Varsinkin nyt, kun tiedän tarinan lopputuleman. Mies vaikutti vähän hämmentyneeltä. Oli ehkä odottanut itkuista heittäytymistä hänen kaulaansa ja säälittävän rääpäleen jättäytymistä vihmomaan kyyneleitä perään. Sinne hän meni. Pakkautui pakettiautoonsa ja lensi pois. Kauas tuntemattomaan.

Jo samana iltana istuuduin sanoitusvihkoni ääreen ja tapailin lauseita: " Laskin sut irti käsistäni, vapaasti lähtemään. Aikansa kaikelle tarkalleen on, vaikken usein ymmärtää voi. Kätke Sun turviisi rakkaani tää, varjele matka ja määränpää. Kaipauksen voiman sä kyllä näät. Siksi sen lupasit, vierellein jäät". "Näen sun kuvasi mielessäni, ikävä riipaisee. Tulevaa varmasti tietää en voi, siksi jätän sen Luojani luo".

Vuorokauden kuluttua sain viestin, että on perillä ja niin yksin. Ikävä on valtava ja kaikki tuntuu tyhjältä. Rakkaus ja kaipaus polttelee. Sovittiin, että toimitaan lähinnä viesteillä. Koin hankalaksi soittelun, kun aikaero on iso ja vaikea järjestää hyvää hetkeä tai paikkaa, että kuuluu hyvin jne. Päivien mittaan Jarin olo koheni. Kuvia ja viestejä tuli paljon. Pohjattomalla ikävällä. Rakkautta, rakkautta, rakkautta ja sydämiä. Ikävä tuntui raskaana omassakin rinnassa. MIksi asioiden piti mennä näin. Jari laitteli videokuvaa, kun prätkäilivät työkaverinsa kanssa ja kertoi heidän tekemisistään. Musta ei tuntunut hyvältä. Itkin, pelkäsin ja rukoilin paljon, että mun kuvitelmat jättäis mut rauhaan. Ja toisaalta, että julmakin totuus tulisi julki, jos oli jotakin salattavaa. Risteilin epätoivon ja toivon, epäluottamuksen ja luottamuksen maastossa ylösalas. Ja kaikessa turvasin viimekädessä Jumalaan, joka aina lopulta tyynnytti mut levolliseen tietoisuuteen läsnäolostaan. Ennen Jarin matkaa sain vahvan sana: "Odota ja kuuntele. Jumala kyllä vastaa, vaikka se olisi se vaikeampikin vaihtoehto" Tähän vetosin ja odotin ja kuuntelin. Olin varma, että epätietoisuus ei jää olemaan.

Yhtenä iltana Jari ei laittanutkaan viestiä tapansa mukaan. Toki vähän huolestuin, että jotakin olisi sattunut. Niinpä laitoin viestin hänelle päin:" MItä kuuluu Thaimaan iltaan?" Ei tullut vastausta. Huolestuin lisää. Jari oli kertonut kovasta turvotuksesta ja suonenvedoista aamun viestissään. Illalla soi puhelin. Jari soitti. Takelteli puheessaan, Thaimaan aika oli klo 02.00 Kyselin hämmentyneenä, mikä häntä vaivasi, kun oli niin outo. Kuulosti siltä, kuin hän olisi ollut kovassa humalassa, mutta en halunnut uskoa sitä. Jarihan ei omien sanojensa mukaan enää juonut humaltuakseen.

Jari nauroi ivallisesti ja sanoi, että" no mitäs luulet, en todellakaan oo juonu mitään. Miksi mä sulle soittaisin, jos olisin humalassa. Älä nyt viitti. Mee kattomaan netflixixtäs, omalta puoleltas, siellä oon ollu koko illan leffaa tuijottamassa" Ja nauro taas räkäisesti, uhmakkaasti. Kysyin, et mikä tää koko juttu oikein on, Jari?! Ja lopetin puhelun lyhyeen. Se todellakin oli vahvassa jurrissa. Aamulla laitto anteeksipyytävän viestin. Oli vähän käyny suomibaarissa syömässä ja ottanu muutaman siinä, ei mitään sen kummempaa. Perään laittoi kuvan avonaisesta raamatusta, kuinka on koko aamun lukenut sitä. Mä olin tosi loukkaantunut ja epäröivä. Ei mua se juominen niinkään haitannut, vaan se, että valehteli mulle päin naamaa ja puhui ivallisesti, vaikka tiesi varsin, että mä epäilin oikein. Sai mut vahvasti ajattelemaan kaikkia muitakin asioita, joita olin epäillyt, joita se vakavalla naamalla väitti mun hulluudeksi. Pieninkin sirunen luottamusta mureni tämän illan mukana.

Ehkä sen illan mukana mureni enemmänkin. Jari oli vähän vaisumpi. Rakkauden ja ikävän tunteiden jankuttaminen loppui. Joskus tuli sydän. Muuten kertoili lähinnä urheilusuorituksistaan ja puheli niitänäitä. Sitten otti puheeksi, että sitä vaivaa taas uudelleen mun möröt. Se, etten mä luota siihen. Ja mä vastaan, et hei haloo, sä teit just jotain, mikä murensi sitä entisestään! Nytkö on aika parjata MUN huonoa luottamusta? Vai eikö sitä, miksi se rikkoontui ja yrittää korjata sitä takaisin? Käsittääkseni luottamus ansaitaan. Se ei ole luonnonvara, joka syntyy itsestään ja joka vain häviää itsestään. Se täytyy ansaita ja sen voi menettää. Näin mä ajattelen ja uskon, etten sillä kohdin ole väärässä.

Jari kertoi, että painii nyt kovasti asian kanssa, että minä olen niin takertuvainen ja mustasukkainen ja täynnä mörköjä. Mielestäni osoitti aikamoista uskoa, että annoin Jarin sovulla lähteä, enkä kysellyt hiukkaakaan hänen menemisiään siellä. Rakkaus antaa toiselle vapauden myös mokata, vaikka se tuntuisikin pahalta. Vaikka sen mukana menisi kaikki. Toki kännijutun jälkeen kerroin ajatukseni hänelle, että leikkii tulella ja olisi viisasta olla nyt menemättä tilanteisiin, joissa koko elämä voi olla vaakalaudalla. Se oli kaiketi takertumista ja manipulointia hänen mielestään.

Puheluiden jälkeen löysimme kuitenkin yhteisen sävelen jälleen ja Jari oli sitä mieltä, että rakastaa niin lujaa, että kaikesta huolimatta haluaa yrittää yhä. Aika hiljainen oli silti edelleen. Sitten se lähti kalareissulle. Yhtäkkiä lähetti paljon kuvia ja oli aivan innoissaan. Oli käynyt arpaonni, sai kalastaa ensimmäisenä ja sai vielä veneen suurimman kalan, kaiken lisäksi tilanne oli kuvattu samalla ravintolan mainosvideoon, joten hän pääsi sen kautta oikein näkyviinkin. Mun huomio kiinnittyi kuvissa vain yhteen asiaan. Sillä ei ollut sormusta. Se jäi häiritsemään ja kysyinkin piakkoin, eikö enää pidä sitä? Jarille oli ollut tärkeää, että molemmat laitettiin sormukset takaisin jo paljon ennen hänen lähtöään. Se oli JUTTU, joka oli merkki yhteisestä sopimuksesta. Vastasi vaivihkaa vain, että kato näitä nakkeja, ei mahu. Voihan se toki niinkin olla, mutta kun kaveri oli hehkuttanut juuri laihtuneensa 10kg, niin tuntui vähän epäuskottavalta. Tunsin itseni taas petkutetuksi. Jätin asian silti siihen ja annoin ymmärtää, että uskoin selityksen.

Vuorokauteen ei kuulunut mitään. Seuraavassa viestissä se kertoi, ettei jaksanut enää uskoa meidän juttuun. Oli kuulemma aivan lukossa. Nyt kysymys oli siitä, että kotiinpaluu mietitytti. Hän ei voisi asua erillään, mutta yhteenkään ei voitaisi mennä, koska asuminen mun ja poikien kanssa ei onnistuisi. Kertoi, että haluaa jatkossa viettää paljon aikaa omien harrastustensa parissa, ja aikoo olla myös työkaverinsa kanssa tiiviisti. Eikä jaksa niitä epäilyitä sen suhteen.(En ollut maininnut asiasta sanallakaan sitten ennen joulua käydyn keskustelun. Hän otti asian uudestaan ja uudestaan esiin) Taas muutaman päivän hiljaisuus. Mun epätoivo, mun tuska, mun pelko, että nyt tää hajoo. Jutellaan ja taas asiat kääntyy, eiköhän se siitä. Hän kertoo päättäneensä, että jatketaan kaikesta huolimatta. Tulee kuva kuitista. Hän on varannut meille hotellihuoneen syksylle, mennään reissuun. Yksi yö tuossa hotellissa maksaa 450€, sen hän halusi mun näkevän. Kertoi, että näin paljon haluaa panostaa meiden suhteeseen. Näin tärkeä olen hänelle, enkö jo usko.

 

lauantai, 28. maaliskuu 2020

Nuttu nurin ja onnikin

Jari oli jo aiemmin kertonut aikeistaan matkustaa Thaimaaseen. Oli varannut lennot ja hotellit ja kertoi, miten halpaa siellä olisi elää. Hän oli pyytänyt työstään lomautuksen, kun se sopi firman kuvioihin. Yhteiselomme syventyessä hän kertoi, ettei enää koe niin suurta tarvetta lähteä mihinkään, on niin hyvä olla näin. Mietin asiaa itsekseni ja musta alkoi tuntua aika pahalta se ajatus, että Jari lähtisi neljäksi kuukaudeksi pois, kun juuri on saatu meidän juttu uuteen alkuun. Jarin selailessa kiinnostavia asioita aiheesta ja suunnitellessa matkaansa, asia ahdisti mua aina vain enemmän. Taakkaa lisäsi pointti, että Jarin työkaveri, josta aiemmin jo kirjoitin, "sattumalta" omisti kesäasunnon viereisessä kaupungissa ja oli menossa viettämään sinne omaa lomautustaan. Näinollen he siis olivat viettämässä yhteistä aikaa seuraavat kuukaudet. Tuo mies, josta mulla oli ollut vahva epäilys, että suhde on enemmän, kuin työtoveruus. Koska työkaverista oli aiemmin tullut niin paha mörkö meidän välille, en uskaltanut sanoa ääneen mitään mieltäni painavista ajatuksista.

Lopulta mun oli kuitenkin pakko puhua ja raotin aihetta hyvin varovaisesti. Sanoin, että tuntuu kurjalta, kun hän lähtee. Tuntuu, että hän jättää meidän jutun kesken, eikä pidä sitä niin tärkeänä. Kerroin, että olen huolissani siitä, että koko juttu tyssää tähän. Suhde ei ole vielä niin vahvalla pohjalla, että se kestäisi pitkän eron. Mutta en vaatisi häntä jäämään. Olin surullinen siitä, että hän ei itse halunnut jäädä omasta aloitteestaan. Jari lätkäisi pöytään sen kipeän aiheen. Sanoi, että tämä on todiste siitä, että olen edelleen vainoharhainen hänen työkaverinsa suhteen ja epäilen. Kertoi ahdistuvansa suunnattomasti mun epäilyistä ja menevänsä aivan lukkoon. Ilta oltiin vaisuissa tunnelmissa. Seuraavana päivänä laittoi mulle tekstiviestinä runon, jossa puhuttiin tuskasta, joka meidän joskus täytyy vaan kestää ja kyllä se siitä sitten. Mua suututti. Itsehän hän tämän valitsee, ei ole mitään "kohtalon" tuulta, joka meidät nyt erottaa. Itse hän sen valitsee! Vastasin aika reippaalla kädellä, että nyt tarviin aikaa ja tilaa miettiä rauhassa asioita. Musta vaan tuntu, ettei musta oo koko juttuun enää. Halusin paeta.

Viikon verran oltiin sen tiimoilta mykkäkoulussa. Sitten toinnuin, tyydyin, hyväksyin. Jari oli valintansa tehnyt ja mä suostuin siihen. Suostuin odottamaan ja rakastamaan. Uskomaan ja toivomaan, että kaikki lopulta toimisi meidän parhaaksi. Jari ei heti tointunut, vaan jäi jollain tavoin etulyöntiasemaan minuun nähden. Häntä oli loukattu ja minun tuli nyt käyttäytyä niin, että hän leppyy ja jaksaa ajatella jatkoa. Hän perui yhteisen terapian ja snaoi, ettei aio tulla sinne jauhamaan koko ajaksi tuosta työkaveristaan ja minun möröistäni.

Jari kertoi, että oli keskustellut terapeuttiystävänsä kanssa edelleen paljon, ja hän oli tehnyt päätöksen, että halusi käydä aikuiskasteella ennen matkaansa. Näin kertoi turvaavansa selustansa, että oli tosissaan kaiken kanssa ja haluaa pysyä moitteettomana ja uskollisena niin Jumalalle, kuin minullekin reissunsa aikana.  Kummeksuin päätöstä hiukan, koska aiemmin Jari oli ollut toista mieltä kasteesta. Minun silmiini näytti siltä, että tämä oli toisen ihmisen hyväksynnän saamiseksi tehty suoritus. Vakuutus muille hänen kunnollisuudestaan, hänen oikeista aikeistaan kaiken suhteen. Tilaisuus oli pieni ja nätti. Vain kolme Jarin ystävää paikalla ja hyvin vähäeleisesti hän sivuutti aiheen julkisuudelta. En vakuuttunut tästä ollenkaan. Mitä se kaikki loppuviimeeksi oli, se jääköön hänen ja Jumalan väliseksi.

Jouluaatto vietettiin yhdessä. Olin toivonut, että voisin viettää sen lasteni kanssa, mutta tunsin sääliä Jarin yksinäistä joulua kohtaan ja kuuntelin hänen pyyntöään tulla meille. Aatto oli vähän väkinäinen, sillä aikuinen poikani ei pitänyt yhtään ajatuksesta, että olimme taas Jarin kanssa yhdessä. Jari jakoi lapsilleni lahjaksi rahaa, ihan huomattavan summan. Kertoi, että haluaa muistaa, että he kaikki ovat edelleen tavallaan hänenkin lapsiaan. Mulle oli ostanut kalliin älykellon. Tuli taas oikein prinsessainen olo siitä kaikesta hyvyydestä, mitä hän osoitti niin ruuanlaitossa, kuin hankinnassakin ja kaiken järjestämisessä. Toivoin silti, että lahjojen sijasta Jari olisi jotenkin osoittanut olevansa eroon johtaneista asioista pahoillaan, tai lähestynyt lapsia kertomalla tämänhetkisestä tilanteesta. Jotenkin kutonut kasaan jotakin, mikä oli selityksittä särkynyt. Koin, että hän kuittasi selitykset rahalla ja lahjoilla. Jatkettiin vain, niinkuin välissä ei olisi tapahtunut mitään. Se ei tuntunut reilulta. Odotin enemmän. Niinpä minä sitten selitin lapsille hänen puolestaan, myöhemmin, kun olimme keskenään.

Jarin lähtöön oli enää muutama viikko. Jokainen tapaaminen tuntui haikealta. Pyrimme olemaan yhdessä niin tiiviisti, kui pystyimme. Yhtenä iltana Jari istui taas sohvan nurkalla ja selaili puhelintaan. Ohimennen tuli puhetta hänen nuorimmasta pojastaan. Mietin ääneen, kuinka tälle mahtaakaan tulla kova ikävä isäänsä, kun ei näe tätä pitkään aikaan. Jari oli hetken hiljaa ja sanoi sitten, että minähän olen kertonut, että se tulee äitinsä kanssa käymään Thaimaassa. Näkevät siellä. Veitsi viilsi kyljestäni läpi. Se vielä puuttui, että kaiken muun lisäksi näkee tuolla matkalla exäänsä! Tuntui tyrmäävältä ja sekunnissa ehdin kuvitella ja nähdä kaikenlaista mielen sopukoissani. Lähdin nukkumaan ja totesin, että mun on kyllä pakko saada pureskella tämäkin asia vielä rauhassa. Tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta luottaa, kun luottamusta ei ole vielä muutenkaan.

Pääsin tästäkin ajatuksesta yli päättämällä vain luottaa. Ja meni syteen tai saveen, mun elämä ei siihen kaatuis, vaan sitten jatkaisin aiempaa suunnitelmaa, elämää ilman Jaria. Niinpä haikein mielin odotin hänen lähtöään. Ehkä yksi vaikeimmista hetkistä oli se, kun Jari vei mut syömään Thaimaalaiseen ravintolaan, jotta minäkin pääsisin makuun. Nieleskelin ruokaa kilpaa kyyneleiden kanssa. Katselin tauluja ja maistelin tunnelmaa, joka Thaimaalaisesta kulttuurista pulppusi. Ja mua kuvotti koko kyhäelmä, koko juttu, minkä keskellä nyt olin. Itkin ja surkuttelin itseäni ja samalla soimasin, että olen niin kovin tunteellinen.

 

lauantai, 28. maaliskuu 2020

Varsahyppyjä vaaksaan

Mentiin metsään. Juostiin. Naurettiin ja juteltiin. Välillämme vireili hento, varovainen kipinä. Tämä tuntuu niin hyvältä, niin tutulta, niin omalta. Mutta samalla kuulostelin, miten Jari harrasti itsekehua edelleen samalla tarmolla, kuin aina ennenkin. Kertoili hyvästä tuuristaan, kertoi, miten työnantaja oli kiitellyt häntä ja kehui poikaansa, joka on niin samanmoinen ja taitava, kuten isänsä. Sivumennen vilautteli uutta älykelloaan, joka välkähteli prameana ranteessa. Esitteli, miten ihmeellinen laite oli, sillä pystyi jopa maksamaan. Harvalla oli vielä tällaista ihmevempaita. Kysyi kyllä myös, mitä minulle kuului. Taisi huomata, että painuin hieman vaisuksi, kun omien asioiden hehkutus alkoi olla liian pitkällistä. Häivähdys varoitusmerkistä vilahti takaraivossani, mutta annoin sen mennä.

Jari jätti mut kohteliaasti kadunvarteen, eikä pyrkinyt läheisempään kontaktiin, mitä nyt muutama hempeä suukko lähtiessä. Kutkutti ajatus siitä, että tämä välirikko olisikin ollut vain pahaa unta, ja nyt väärinkäsitykset oikenisivat. Ehkä Korkein oli puuttunut asioihin sittenkin, viime hetkellä ja usutti nyt meitä uskaltamaan. Muutama viikko sujui parilla yhteisellä lenkillä ja lopun aikaa oltiin juttusissa puhelimen kautta. Kaikki vaikutti hyvältä. Vakuutuin edelleen lisää Jarin vilpittömyydestä. Varattiin aika terapeutille ja kävimme molemmat ensin yksin hänen luonaan purkamassa ajatuksia. Yhteinen aika olisi myöhemmin. Jari saattoi soittaa mulle iltapäivällä ja kysyi, missä menen, haluaisi nähdä, kun oli menossa kaupungin ohi. Tuli sitten sinne, missä kulloinkin olin. Kaupan pihaan, hyllyjen väliin kauppaan tms. Halusi vaan suukotella ja silitellä, osti suklaata. Se tuntui musta vähän omituiselta, yliampuvalta. Tuli kummallisen vaivaantunut olo. Mutta painoin tämänkin tunteeni villasella, pohtien, että olen ehkä vain traumatisoitunut ja siksi mun on vaikea ottaa huomiota vastaan.

Sitten vietettiin yhteinen lauantai. Ensin lenkkeiltiin ja käytiin uimahallilla saunomassa. Sen perään heräsi ajatus, että ajeltaisiin toiseen kaupunkiin, katsomaan uutta leffaa. Jari tarjosi hyvät ruuat ja elokuvan isoilla herkkupusseilla. Hän ehdotti, josko tulisin käymään vielä hänen asuntovaunulleen. Veisi toki minut yöksi kotiin, muu ei tulisi mieleenkään. Niin siinä vain kuitenkin kävi, että jäin hänen kainaloonsa. Tilanne riistäytyi fyysiseksi. Tiesinhän minä sen ja annoin itselleni siihen jopa luvan. Nukkua aviomieheni vieressä yhden yön. Tuntea tutun kiihkon ja heittäytyä sen vietäväksi. Näin minä sen itselleni selitin. Jarin terapeuttiystävä, tilan omistaja (missä Jarin vaunu oli), pyyteli meitä aamulla kahville taloon. Lupauduin mukaan, mutta tunsin outoa häpeää, enkä olisi halunnut katsoa ketään silmiin. Tuntui, kuin olisin ollut pahoilla teillä. Minuun suhtauduttiin kuitenkin hyvin. Olivat yksintein iloisia, että olimme Jarin kanssa jälleen yhdessä. Kannustivat meitä kovasti ja kertoivat rukouksista, joita meidän puolesta oli huokailtu. Sain vahvistusta sille, että tämä suunta oli oikea.

Erottiin vähän haikein mielin. Tuntui hassulta mennä omaan kotiin ja jatkaa taas elämää, eikä tulevasta ollut tietoa. Soiteltiin, Jari kävi mun luona kylässä. Teki pieniä korjaushommia asuntoon ja otti mukavan asennon tutulla sohvalla uudessa asunnossa. Sitten tuli lisää yökyläilyitä. Alkoi tuntua, että läheisille pitää kertoa yrityksestämme. Kerroin lapsilleni asiasta ja he ottivat sen ihan hyvin. Heille sopi, että Jari olisi ajoittain mukana kuvioissa. Sovittiin, että yhteen emme olisi kuitenkaan muuttamassa pitkiin aikoihin. Läheisistä löytyi monenlaisia reaktioita. Muutamalta tuli varoituksia ja paheksuvia kommentteja, muutama suhtautui ymmärtäen.

Jarilla oli kova tarve näyttäytyä julkisesti yhdessä hyvin pian. MInä yritin toppuutella, mutta se näytti olevan hänelle erittäin tärkeää. Näin taivuin siihen ja olimme yhdessä jälleen mm seurakunnassa, konserteissa ja ystävien luona. Tunsin ajoittaista ahdistusta, koska Jari oli usein taloni ulkopuolella odottelemassa, kun pääsin töistä. Kurkkua kuristi ja kerroin, että tarvitsen aika paljon omaa aikaa. Aloin lenkkeilemään yksin iltaisin, vaikka Jari tuli luokseni. Ei tuntunut enää niin hyvältä. Pakenin tavallaan omaa tunnettani. Sitten tuli ensimmäinen isompi törmäys.

lauantai, 28. maaliskuu 2020

Harha-askel

Sain uuden kotini näyttämään pikkuhiljaa kodilta. Tuntumaan kodilta. Oikeastaan pidin kokonaisuudesta hyvinkin paljon. Jokainen huonekalu asettui omaan paikkaansa. ja sain vapaasti säätää niitä useampaan kertaan, ennenkuin olin tyytyväinen. Kukaan ei puuskahtanut niskaani älyttömästä puuhailusta. Sisustin kotini valkoisella. Valkoisessa on jotain niin puhdasta ja kaunista. Sitä vasten värit saavat värinsä ja toisaalta, myös tahrat tulevat heti esiin. Sitä kaipaan koko elämääni. Puhdasta, vilpitöntä ja valkeaa totuutta ja sitä, että kun tahroja tulee, ne näkyvät, eikä niitä peitetä. Ne puhdistetaan.

Lapset pitävät omasta luukustaan. Mahtuvat hyvin samaan huoneeseen ja kaikki tarvittava on saatavilla. Koulu on muutaman sadan metrin päässä ja kavereita asuu lähellä. Ovat olleet iloisia tästä muutoksesta. Mulla on oma makuuhuone, jonka seinään olen liimaillut mieltä tsemppaavia sisustustarroja, kuten: "I Will lie down and sleep in peace, for you alone, o Lord, make me dwell in safety". Ja sen sanan alla uneni on ollut makea. Kaiken kruunaa pikkuruinen sauna, jossa saan nauttia lämpimistä löylyistä ( kipakoitahan ei sähköllä saa..) Tuntuu, että kaikki oli juuri mun tarpeisiini sovitettu. Työhön on muutaman kilometrin matka ja nautin, että saan mennä sinne kävellen, herätä kunnolla ennen työrupeamaa ja kuunnella linnunlaulua. Juuri sopiva matka kantaa samalla päivän asiat Taivaallisiin käsiin ja saada voimaa uuteen päivään. Edes sade ei ole aamumatkojani häirinnyt, koska päätin niin.

Tanssitunteja olen jatkanut, koska niissä saa niin hyvin irti ajatuksiaan kaikesta muusta. On pakko keskittyä täysillä, että jalat eivät sekoa. Ja kun sekoavat kumminkin, nauru piristää lisää. Koen tanssin erittäin hyväksi liikkumisen ja oman mielen kannalta. Siinä oppii uutta ja voi samalla nauttia rytmistä, musiikista ja liikkeestä. Eikä tietysti ole ikävää, että samalla saa uusia ihmiskontakteja ja uutta elinpiiriä vanhan tilalle.

Pikkuhiljaa kaikki harrastukset, ystävien näkemiset ja perheen kanssa oleminen alkoi tuntua taas mukavalta. Alkoi tuntua, että elämä todella voittaa. Tunsin, että olin päässyt pahimman yli ja päässyt hyvään vauhtiin oman elämäni rakentamisessa. Tuli uhmakaskin tunne siitä, että minuahan ei yksi mies tuhoa, eikä saa mua lannistumaan loppuelämäkseni. Minähän nousen. Ja entistä vahvempana. Hyvin suurella varmuudella koin päihittäneeni narsismin otteen elämästäni ja seisoin vahvalla kalliolla. 

Lokakuun ensimmäinen päivä. 6kk oli kulunut ensimmäisen erohakemuksen lähetyksestä. Harkinta-aika oli tullut siis täyteen ja nyt oli aika tehdä lopullisia ratkaisuja. Sisälläni oli edelleen kaikesta huolimatta paljon patoutunutta vihaa ja laitoinkin Jarille ironisen viestin, että "aika on täynnä, vai vieläkö riittää rakkautta?" Jälkeenpäin ajatellen todella typerää. Olin jo päättänyt lähettää eron kakkosvaiheen paperin samantien. Tosin juuri samalla viikolla muutama uskova ystäväni oli ottanut minuun yhteyttä ja puhunut mua uskomaan ja miettimään vielä avioliiton jatkamista. Sisälläni kiehui, kun edes ajattelin sitä. Olin vihainen ystävilleni, että jouduin vielä palaamaan epävarmuuden äärelle, josta jo koin päässeeni. Mitä jos sittenkin olin väärässä?

Jari vastasi.

Se vuodatti koko sydämensä auki ja kertoi, kuinka järkyttävää aikaa tämä ero on hänelle ollut. Hän on vain odottanut ja rukoillut, että minä kääntäisin vielä kelkkani ja suostuisin palaamaan yhteen. Se oli ainoa asia, jota hän oli kyennyt ajattelemaan. Mikään muu ei tuntunut miltään. Hän oli viikkokausia maannut asuntovaunussaan, lukenut raamattua ja rukoillut. Paininut asioiden kanssa ja oli valmis myöntämään kaikki virheensä, kaiken pahuutensa. Ja tekemään mitä tahansa, että ottaisin hänet takaisin. Menemään terapiaan yhdessä ja selvittämään kaikki. Siitä huolimatta haluaisi terapiaan yhdessä, vaikkei suhde jatkuisikaan. Kunhan vain selvitettäisiin asiat. Kertoi puhuneensa viikkkokaupalla terapeutti/ sielunhoitaja-ystävänsä kanssa, jonka tontilla sai pitää asuntovaunuaan, ja tämä oli auttanut häntä ymmärtämään asiat kokonaan uudella tavalla. Jari kertoi, miten hän oli tajunnut, että koko tämä eroon johtanut tilanne oli saanut alkunsa siitä, että hän oli etääntynyt kauas Jumalasta ja siksi menetti myös minut.

Minä kuuntelin.

Kuuntelin epäuskoisena, mutta mitä kauemmin kuuntelin, sen epävarmemmaksi kävin omasta varmuudestani. Jari alkoi saada otetta sydämestäni. Aloin salaa toivomaan, että tämä viimeisin juonenkäänne olisi sittenkin se ainoa ja viimeinen totuus. Juttelimme muutamana päivänä puhelimessa ja Jari jatkoi vakuutteluaan ja kuulosti todella vilpittömältä ja toisaalta suuntansa menettäneeltä. Kuulosti siltä, että hän oli oikeasti katunut ja kaivannut mua ja rakkaus oli todellista. Aloin lämmetä ajatukselle, että antaisin anteeksi ja lähtisin hänen kanssaan terapiaan. Vaikka vain siksi, että osoittaisin hänelle kysymyksiä terapeutin läsnäollessa, joista hän ei voisi perääntyä. Halusin kysyä selityksiä asioille ja kuulla totuuden monista tilanteista. Tässä tein vakavan virheen. Edelleen ajattelin, että tiedän asioista ja narsismista jo niin paljon, että enää mua ei saisi vedätetyksi ja huomaisin kyllä ajoissa, jos kysymyksessä olisi uusi sellainen "suuri puhallus". Olin kyllä hyvin varovainen ja kului viikkoja, että keskustelimme asioita puhelimitse ja viesteillä. Syviä, vakavia asioita. Aloin vakuuttua. Otin anteeksipyynnöt vastaan ja pyysin anteeksi omaa keskeneräisyyttäni, niitä virheitä, joita minä olin tehnyt. Jari kertoi, ettei koskaan, ei ikinä, eikä milloinkaan halua enää satuttaa minua. Siksi haluaa edetä varovasti ja minua kunnioittaen kaikessa, miten edetään. Ja sitten se pyysi mua yhdessä lenkille.