Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


sunnuntai, 19. huhtikuu 2020

23.Selviytymisprojektia

Loma alkaa olla lopuillaan ja määrättömän ulkoilun ja urheilun lisäksi sain puuhailtua kaikkea kotona. Pientä pintaremonttia, joka ei kenties kestäisi lähempää tarkastelua. Dc-fixiä ja maalia. Omaan silmään näyttää kuitenkin uudelta ja onnistuneelta. Riittää, että on saanut aikaan jotain, josta tulee hyvää mieltä. Oman pään sisään on ehtinyt katsoa ehkä enemmän kuin olisi edes tarpeellista. Tuntuu, että kaipaisin jotain tuuletusta välillä. Keskittymisen johonkin muuhun kuin oman itsen, menneisyyden, tämän hetken ja tulevaisuuden jatkuvaa pyörittämistä mielessä. Kerrankin elämässä ja maailmantilanteessa on se hetki, kun on lupa ajatella enemmän tulevaa ja siihen liittyvää toivoa, kuin elää tässä hetkessä. Tämä hetki vain on edelleen niin pysähdyksissä, enkä tunnu saavan siitä irti sitä, mitä ehkä pitäisi. Tuntuu, etten etene mihinkään. 

Tunteet on vaihdelleet, mutta huomaan, etten ole ajatellut Jaria viime päivinä juurikaan. Tai jos olen, se on kuvastunut mieleeni virheenä, menneenä pahana asiana, johon varomattomuuttani kietouduin ja kompastuin. Ikävä ei ole vallannut mieltä ja siitä olen iloinen.

Tunnelmat omasta itsestä eivät sensijaan ole kovin ylevät ja siinä pääsee varmaankin oikeuksiinsa juuri ne haavat, joita Jari ehti hipiääni lyödä. Haluaisin kertoa, että olen selviytyjä, johon ei moiset iskut jätä jälkiään. Että jatkan vain onnellisena elämääni kohti uusia juttuja entistä vahvempana. Toki tuo on varmasti se pitkän aikavälin totuus kaiken takana, mutta tunteet ja tunnelmat eivät todellakaan ole sitä kaiken aikaa. Arvottomuuden ja epävarmuuden tunteet näkyvät ainakin siinä konkreettisesti, että en millään pääse sopuun oman hiusvärini kanssa. Viime kuukausien aikana olen vaalentanut, raidoittanut, punertanut ja tummentanut hiuksiani useaan otteeseen. Enkä silti ole tytyväinen mihinkään, mikään ei näytä silmääni hyvältä. Toisten kutrit näyttävät upeilta ja minä vetäisin mielummin pipon päähäni, vaikka aiemmin olen aina pitänyt hiuksistani. Ne on kuitenkin tuuheat ja luonnonkiharat, iso osa olemustani puolipitkinäkin.

Muistan Jarin viimeisinä aikoina kommentoineen ponnarille vetäistyä tukkaani, että näytin kuulemma ananakselta. Eikä se kommentti ollut virneellä annettu, vaan halveksivalla sävyllä tokaistu sivuhuomautus. Myös kulmakarvan kulma häiritsi häntä loppuaikana, se näytti kuulemma omituiselta. Onneksi Jari ei ehtinyt kovin pitkää aikaa harrastamaan tätä kommentointiaan ulkomuodostani. Se tuli  tosin jo heti alkuun täysin selväksi, että hän ei pidä punaisista, eikä kiharista hiuksista. Näinollen värjäsin ja suoristelin omiani minkä kerkesin. Minä, punatukkainen kiharapää. Mitään positiivista Jari ei yleensä sanonut ulkomuodostani. Sulla on hyvät tissit se sai sihautettua välillä oikein hempeäksi heittäytyessään. Nice ass oli sen toinen lempparihuomautus. En kohottanut tällaisia huomionosoituksia kovin korkealle arvoasteikossani. Ne tuntuivat lähinnä halventavilta. Muistan kerran kun istuttiin baarissa. Viereisessä pöydässä istui porukkaa. Alkuillasta yksi naisista tuli hiprakassa kertomaan mulle, että mulla on hänen mielestään hyvin kauniit silmät. Jari sanoi siinä, että sitä hänkin on aina sanonut. Koskaan en ollut kuullut sellaista hänen suustaan. En mä tällä kaikella penää sitä, että miehen tulisi jatkuvasti kehua vaimonsa kauneutta tai hehkuttaa peräti perättömiäkin kehun sanoja. Mutta kyllä naiselle on tärkeää kokea olevansa riittävä ja sopiva. Kuulla se puolisolta myös ääneen. Mä tiedän olevani ihan näyttävä nainen erityisesti pitkän ja hoikan olemukseni takia. Silti tavallinen, en mikään kaunotar, mutta kaiketi kokonaisuutena sopivan viehättävä. Musta itsestä tuntuu hyvältä antaa toisille hyvää palautetta myös ulkoisista piirteistä. Kehuin Jarille usein hänen lihaksikasta olemustaan ja kerroin, että nautin hänen katselemisestaan kaikin puolin. Pidin hänen ulkonäöstään. Eikä hän silti ole mikään adonis, vaan tavallinen suomalainen, hieman vatsakaskin mies. Mutta mun silmääni juuri kuuma ja ihana, sopiva.

Nyt peiliin katsoessani näen vain väsyneet silmät kaikesta nukkumisesta huolimatta ja jokaisen uuden uurteen, jotka kertovat vääjäämättömästi vanhenemisesta. Olen myös laihtunut viitisen kiloa, ja tämän ikäisenä iho ei enää palaudu, vaan jää ei-niin-mukavasti rypylleen vieläkin enemmän. Yhtäkaikki, en pidä ulkoisesta olemuksestani tälläerää lainkaan, vaikka teenkin sen eteen kovasti työtä urheilemalla jne. Koitan jatkossa toistaa peiliin katsoessani lausetta pikkuveljen vanhalla neuvolla: "Sä riität!" Jospa se tekee tehtävänsä ajan kanssa :)

Entä sitten se sisäinen minäni. Vieläkin tasapainoilen sen saman vanhan ajatuksen kanssa, että minussa on jotain pahasti vialla. Kuulen mielessäni Jarin ystävien kommentit hullusta naisesta, kun näen heitä kaupungilla. Tunnen hehkun poskillani, kun kuvittelen keskustelut ja mielipiteet joita minusta on jaettu, vailla oikeutta, vailla minun näkökulmaani. Enkä koskaan voi puolustautua. Jarilla on ystävänsä edelleen, jotka pitävät häntä luotettavana ja mukavana kaverina, joka on joutunut ikävään asemaan vaikean avioliiton ja omituisen naisen takia. Ja niin sen vaan täytyy antaa olla. Se on silti vieläkin vaikea hyväksyä, vaikea niellä. Se jättää väärän häpeän ikäänkuin leijumaan pääni päälle. Kannan niskassani edelleen perättömiä totuuksia myös sisäisestä olemuksestani. Mä tunsin aiemmin itseni lempeänä ja ymmärtäväisenä, joustavana ja lämpimänä ihmisenä. Elämä Jarin kanssa sai mut tuntemaan olevani jotain aivan muuta. Puolihullu, fanaattinen, lepsu ja toisaalta äärimmäisen hankala, yliherkkä ja täysin mahdoton nainen. Koitan päästä tasapainoon näiden kanssa, sillä tiedän, että kumpikaan näkemys ei ole absoluuttinen totuus minusta. Sisällän varmasti tuota kaikkea, mutta ajasta ja tilanteista riippuen niiden voimakkuus minussa vaihtelee, on hallinnassa tai pääsee valtaan. Olla armollinen itselle siitä huolimatta. Siinä läksyä elämälle.

Mä vihaan myös sitä, että olen nyt sinkku. Vieroksun ajatusta, että mut lätkäistäisiin kerralla siihen metsästyskerhon kategoriaan, jossa lauma toivottomia naisia saalistaa epätoivoisia, pakenevia miesparkoja, himonkiilto silmissään. Ei, mä en halua lukeutua siihen jengiin. En halua lähteä kilpailemaan kenenkään kanssa yhdestäkään miehestä. Enkä halua asettua jonoon, josta sopivat miehet valitsevat parhaimmat yksilöt. Tulee mieleen ne loputtamat pesisjoukkueen valintatilanteet, joita alakoulussa harrastettiin. Ja minä jäin aina viimeiseksi. Taas se häpeä. Nää kaikki mielikuvat puistattaa mua. Silti musta tuntuu äärimmäisen surulliselta ajatella, että eläisin loppuelämäni vailla paria, puolisotta, sillä tavalla yksin. Laitoin siis kaikista mielikuvistani huolimatta kuvattoman ilmoituksen deittiin. Kerroin, etten hae parisuhdetta, vaan kaveria, seuraa urheiluun ja miksei kesän mittaan vaikka grillailuun tms. Muutama yhteydenotto tuli. Kävin yhtä innokasta tapaamassakin. Ennakkotiedoista poiketen vain toteamassa, että seksiseuraa on tarjolla. Ei aitoja ihmisiä vilpittömillä vaikuttimilla. Karikolle karahti siis sekin yritys. Mä en voisi ajatella päästää ketään iholleni, edes lähelle, koska mussa on Jarista vielä niin tuoreet jäljet. Kaikki kosketus tuntuisi väkivallalta, verisen haavan silittelyltä.

En saanut tänään aikaan kovin positiivista kirjoitelmaa. Silti tiedän, että tänäänkin totuus on toinen, kuin tää mun oloni nyt. Huomenna alkaa taas työ ja pääsen onneksi ihmisten ilmoille, tuttujen mukavien työkaverien pariin. Kyllä mä haluan katsoa positiivisesti eteenpäin, kaikesta huolimatta. Tää ei oo tässä tänäänkään. Nyt fillarilenkille!

tiistai, 14. huhtikuu 2020

22. Kivun vuosi

 

Taas ollaan pääsiäisessä. Vuosi on vierähtänyt kuin salaa tämän blogin aloittamisesta. Se on ollut monella tavoin hämmentävä vuosi, kipeä vuosi ja heräämisen vuosi. Kevät tuo mieleen kaiken sen, minkä keskellä olin viime vuonna tähän aikaan. Olen joutunut miettimään uudelleen kaikkea tapahtunutta. Nyt käsittelen näitä asioita toisella tavalla, eri näkökulmasta. Olen päässyt monella tavalla eteenpäin ja kasvanut irti suurimmasta kivusta, mutta yhtäkaikki, edelleen muistot herättävät niin kaipausta, kuin monia muitakin ikäviä tuntoja. Muistan kuin eilisen, miten hyljätyksi tulemisen kipu yllätti silloin voimallaan ja iski suoraan vasten kasvoja, brutaalisti ja häikäilemättä. Riidan päätteeksi sanat, mä en rakasta sua enää. Mä en rakasta sua enää! Mä en tunne sua kohtaan enää yhtään mitään ja tämä kotikaan ei tunnu enää kodilta. Arvaamatta, yllättäen ja täysin nurkan takaa tulleet, kaiken tuhoavat sanat. Ne iskettiin poltinraudalla suoraan sydämeen, enkä varmasti unohda niitä täysin koskaan.

Siihen saakka olin kuvitellut ja tuntenut, että tässä oli mies, jonka rakkaus mua kohtaan on todellista ja tuntuvaa, kaiken kestävää. Kuin saippuakupla, mun unelmani ja kuvitelmani poksahtivat rikki, jättäen jälkeensä vain märän jäljen. Kyyneleiksi murentuneen ihmisriekaleen. On vaikea kuvailla sitä tunnetta, kun pikkuhiljaa tajuaa, että kaikki se, mitä oli kuvitellut todeksi, olikin taitavaa suunnitelmaa ja petosta. Se oli kuin kuolema. Rajuinta oli ymmärtää, että toinen teki sen tietäen ja tarkoittaen, haluten nähdä tuskan ja tuhoutumisen. Saaden siitä jopa voimaa itselleen, todistaen julman hallintavaltansa vaikutuksen toisen elämään. Tämä on tietenkin mun otaksuntaani, mutta näin narsismista yleisestiottaen opetetaan.

Olen tehnyt pitkiä lenkkejä nautiskellen samalla kevään tuoksusta, auringosta ja kaiken heräämisestä eloon. Se tuo uudenlaista toivoa. Toisaalta näen, kuinka ihmiset rakentavat tulevaa kesää pihoillaan ja se tuo mieleen vahvasti muiston omasta kauniista pihasta ja kaikesta, mitä siellä tehtiin. Kaipaan keväisiä klapihommia, joita tehtiin yhdessä. Miten ihanaa oli tehdä täydellä sykkeellä töitä, sitten nostaa jalat pöydälle ja pitää kahvitauko terassilla. Katsella aikaansaannoksia hymynvire huulilla ja iloita samasta innosta tehdä juttuja yhteiseksi hyväksi. Kaiken päälle sauna tulille ja rentoutuminen lopenuupuneille lihaksille Jarin kainalossa. Voi niitä aikoja.

Kiertelin usein pihaa ihastellen pieniä nuppuja, uuden alkuja, kasvivauvoja, jotka joka vuosi sykähdyttivät herkkyydellään. Talvi ei saanut niitä tuhoutumaan, vaan yhtä elinvoimaisina ne nousivat maasta uudelleen ja uudelleen. Kohoten lopulta valtaviksi pioneiksi, narsisseiksi, tulppaaneiksi, päivänkakkaroiksi tai liljoiksi. Ihmettelin suurta onneani, tai ennemminkin siunausta, joka oli kohdalleni suotu. Uskomaton kiitollisuus kaikesta purkautui rukouksina ja huokauksina kohti korkeuksia. Olin aina haaveillut omasta talosta, mutten koskaan uskonut siihen olevan minkäänlaisia mahdollisuuksia. Vaikka se kaikki onkin nyt poissa, en halua tuntea katkeruutta. Iloitsen siitä, että noita hetkiä ja hyviä muistoja ei kukaan voi multa varastaa. Olen elänyt ne, olen kokenut ne ja ne ovat voimavarana myös tässä päivässä. Tiedän, että mitä tahansa ihanaa voi tapahtua milloin tahansa. Vaikken edes jaksaisi uskoa siihen.

Itseasiassa Jari ajelutti mua "vahingossa" talomme ohi tämän uuden yrityksemme aikana. Sinnepäin kaupunkia on nykyään harvoin asiaa, mutta lähellä on liike, jossa joskus asioin. Mentiin sinne etsimään rakennustavaraa. Pois lähtiessä Jari kaarsi autonsa toisen korttelin suuntaan, ajoi vanhan kotitalomme vierestä. Mulle se oli kova paikka. Oli pakko katsoa, ylpeys kaiketi ei sallinut mun kääntää päätä pois. Minähän kestän. Mutta en mä kestänyt. Tunne yllätti ja kyyneleet kihosivat silmiin. Yritin piilottaa sen Jarilta, mutta se ehti huomata. Näin jälkeenpäin ajatellen se varmasti halusikin nähdä juuri tuon tilanteen. Pahoitteli ääneen, että valitsi tämän reitin, kun se näytti olevan minulle vielä niin arka aihe. Itsellään ei ilmekään värähtänyt, ei näyttänyt tuntuvan missään.

Kielsin lopullisen eron jälkeen Jaria olemasta enää missään yhteydessä minuun.  En halua kuulla hänestä mitään. Ihan vain suojellakseni itseäni ja mielenterveyttäni.  En halua joutua enää koskaan ylipuhutuksi millään verukkeella. Antaa edes häivähdyksen mahdollisuutta siihen, että hän käyttää hyväksi herkkää, armahtavaa sydäntäni. Estoista huolimatta Jari on yrittänyt ottaa yhteyttä. Ensin tuli pelkkä iso sydän sähköpostitse, häpeämätön. En vastannut. Sitten tuli "tikusta asiaa" viestejä ja lopulta syyllistäviä: "etkö voi aikuismaisesti hoitaa tätä eroa loppuun"-viestejä. En vastannut. Oli sovittu, että erittäin tärkeissä asioissa voi välittää viestiä minulle poikansa kautta. Ei kunnioittanut tätä sopimusta millään tavalla, enkä toisaalta ollut siitä yllättynyt. Häntä ei ole säännöt koskeneet aiemminkaan. Eivätkä ainakaan sellaiset, joita toiset hänelle asettivat. Lopulta ilmeisesti ymmärsi, etten todellakaan vastaan hänelle mitään muuta, kuin sovittua reittiä pitkin. Sitä kautta tuli sitten erinäisiä, tekaistun oloisia kysymyksiä. Kuulin samalla Jarin pojalta, että tämä joutui palaamaan matkaltaan suunniteltua aiemmin. Hymyilin mielessäni ajatusta, että joidenkin asioiden edessä ylimielisinkin miehen mieli joutuu taipumaan. Suunnitelmat menee uusiksi, eikä niihin ole valtaa vaikuttaa. Jarin tavarat on nyt noudettu pois ja kaiken pitäisi olla lopullisesti ohi. Ei pitäisi olla mitään asiaa enää kumpaankaan suuntaan.

Tämä tautitilanne koettelee jokaista. Minuakin. Jarin kanssa oli suunniteltu yhteistä lomaa Thaimaan reissun jälkeen. Hänellä olisi ollut töitä Espanjassa ja mä olisin mennyt sinne reilun 2vk lomalle mukaan. Lennot ja hotellit oli varattu ja maksettu. Eron myötä kaikki peruuntui, enkä saanut penniäkään takaisin. Omaa tyhmyyttä ja luottavaisuutta tietenkin, mutta raha on loppujenlopuksi pieni harmi kaiken sen muun rinnalla. Koska ero ja kaiken peruuntuminen tuntui niin tyrmäävältä, varasin toisen matkan aurinkoon samalle ajanjaksolle. Korvaava kokemus jossa saisin nuolla haavojani kaikessa rauhassa ja nauttia samalla ruuasta ja lämmöstä. Uusi ympäristö auttaisi suuntaamaan ajatuksia muualle omista pienistä ympyröistä.

Mutta sitten korona valtasi maailm.an. Nyt istun kotona neljän seinän sisällä ja kulutan lomaani katsellen, kuinka ikkunan takana tuiskuttaa räntää. Ajoittain katkerat tunteet valtaavat mielen, mutta toisaalta tiedän, että tämän tilanteen keskellä ei ole varaa itsesääliin. Mulla on asiat hyvin. Mun työt ei lopu, toimeentulo on turvattu, lapset on jo isompia ja pärjäävät etäopiskelunsa kanssa mainiosti. Ei mulla ole hätää. Aikuinen tyttäreni asuu tässä luonani myös hetken, kun hänenkin suunnitelmansa ulkomaille muuton suhteen peruuntuivat toistaiseksi. Saan nauttia hänen ruuanlaittoinnostaan ja muutenkin hän on ottanut ison osan kotitöistä hoidettavakseen, ihan vain kiitollisuuttaan, että saa asua tässä väliaikaisesti. Kaikki on siis niin hyvin, kuin tällaisessa tilanteessa vain voi olla. 

Tiedostan, että oman maailman romahtaminen uudelleen samaan aikaan, kun maailma on täysin uuden kriisin keskellä, on aika raju yhdistelmä. Joudun päivittäin muistuttamaan itseäni, että tämänhetkinen tilanne ei ole lopullista. Kaikki on nyt riisuttua. Harrastukset ja tapaamiset, joiden kautta on aiemmin saanut virtaa, on tauolla. Missään ei näe ketään. Vain ahdistuneita katseita kaupan jonossa, turvaväliä mittaavia silmäpareja, varovaisia hymyjä, joista tiedostaa, että samassa veneessä ollaan. 

Olen pysähtyneessä tilassa ja joudun katsomaan omaan sisimpääni enemmän kuin koskaan ennen. En pääse pakoon mihinkään ja mun on selvittävä niillä eväillä, jotka mulle on annettu. Mulla ei ole sitä syliä, sitä puolisoa tässä rinnalla, jota nyt eniten kaipaisin. Sitä suuremmalla syyllä suuntaan katseeni taas ylös taivaisiin ja huokaan epävarmuuteni ja hämmennykseni Isälle, jonka käsissä on kaikki. Ja pieni uskon siemen itää. Kaikki vielä muuttuu, mun elämäntarina ei ole vielä päätöksessään. Tytär kiteytti tänään ihanasti: Aina puhutaan siitä, että Jumalalla on meille varastossa paljon hyvää.  Tiedätkö, äiti,ei se ole mikään varasto; kylmä ja kolkko, ahdas säilytystila. Ei, se on olohuone. Ihana ja kaunis, avara olohuone, täynnä asioita, jotka on meitä varten valmistettu ja odottavat toteutumistaan. Sillä ajatuksella tähän päivään.

lauantai, 28. maaliskuu 2020

21. Niitti rakkauden arkkuun

Olin ilahtunut käänteestä ja tunsin taas häpeää. Mitä minä niin kovin tuota miestä epäilen. Sehän on niin mahtava. Taas suunnitellut kaikkea ihanaa meidän varalle samalla, kun mä olen vain suotta pelännyt.

Sitten koittaa se päivä, kun Jarin poika ja exä ovat myös Thaimaassa. Tulee iloinen viesti, poika on täällä!. Exä on lähtenyt johonkin omalle matkalleen ja noutaa pojan muutaman päivän päästä. He eivät ole tekemisissä sen enempää keskenään, näin hän kysymättä vakuuttaa. Tulee kuvia, tulee viestejä. On kivaa. Jari on silminnähden ilahtunut pojan tulosta. Kertoo, miten kova ikävä onkaan tätä ollut ja huomaa sen vasta nyt, kun näki taas pitkästä aikaa. Samaan henkeen tokaisee, että saas nähdä kuinka käy, kun me taas törmätään. Jättää vähän epävarmaksi, mitä tuolla tarkoittaa. Haluaakin ehkä jättää.  Ei siis tunne ikävää ja miettii, tunteeko sitten, kun taas nähdään. Tämänkö halusi kertoa?

Kerron, että olen iloinen hänen ilostaan ja siitä, että huomaa pojan tärkeyden ja ikävän häntä kohtaan. Toivotan mukavaa loppupäivää hänen kanssaan. Seuraavana päivänä tulee taas kuvia pojasta ja maisemista. Palmuista, joita hän tietää mun rakastavan. " Voi kiitos, ihana <3".  Jari tokaisee ykskantaan, että on tää vaan niin mukavaa. Tää on niin mukavaa, että jatkossa hän tahtoo tehdä näin joka vuosi. Painottaa, että haluaa mun tietävän sen. Mieleeni hyökkää tietysti samantien lukuisia kysymyksiä, mutta en päästä niitä näppäimille saakka. Miten meidän sitten käy? Miten voidaan rakentaa jotakin yhteistä, jos hän on kolmasosan vuodesta aina lomalla. Kummeksuttaa ajatus siitä, että toinen haluaisi elämässään jatkossa panostaa ihan vain oleiluun, työikäinen mies. Toki kivaa se varmasti olis, mutta en pysty kunnioittamaan sellaista ajatelmaa. Kysyin leikitellen, että kai hän minut ottaisi mukaan. Epäselvä vastaus, riippuen jostain tekijöistä ja olosuhteista jne. Käy hyvin selväksi, että minä en kuulu hänen tulevaisuudensuunnitelmiinsa.

Mulla alkaa kihahtaa kuppi nurin. Kysyn suoraan, mitä tää nyt tarkottaa. Jari kertoo, ettei usko meidän mahdollisuuksiin enää. Sama lause, jonka oon kuullut jo useaan kertaan viikkojen aikana. Nyt mulle riitti. Vastaan, ettei mulla ole voimia koittaa pitää tätä suhdetta yllä, jollei toisella ole siihen halua tai uskoa. Mun uskoni ei nyt yksin riitä. Annetaanko sitten vain olla?  Tulikivenkatkuista tekstiä tulee takaisin. Syytöksiä, kertoo pettymyksestä minuun, mun epäluottamuksesta ja epäilyksistä. Uskosta unelmaan ja Jumalan suunnitelmaan, joka piti olla yhteinen, mutta nyt oli hyvin pettynyt, kun en jaksakaan uskoa. (Huom MINÄ en jaksa nyt uskoa!! kun sanoin kaiken päätteeksi sen, mitä hän oli jo useasti toistellut) Oi viisautta, miten osasikaan kääntää asiat aivan päälaelleen. Tämä oli tuttua jo vanhastaan. Kysymyksessä, keskiössä MINÄ, joka olen ongelma. Minun epäonnistumiseni.

Viestitteli, että voi pyytää poikaansa noutamaan tavarat, jotka häneltä jäi mun varastooni. Kysyn vielä kerran, oletko sä nyt varma tästä? Se on sitten peruuttamatonta. Viimeinen lause, jonka saan: " Se on yhtä peruuttamatonta, kuin meidän avioeroon johtaneet syyt" Tähän päättyi tämä tarina. Kipeä, kipeä viimeinen 2kk. Täynnä tuskaa, rukousta ja epätoivoa. Pelkoa, pettymystä ja hiukan rakkautta ja ikävää. Mutta nyt olen täysin varma.Laitoin eropaperit menemään, hävitin viimeisenkin sormuksen ja kaiken tästä asunnosta, mikä vielä muistuttaisi mua Jarista.

Mä olen vihainen itselleni, mä olen vihainen Jarille ja olen vihainen Jumalalle. Ja toisaalta, olen niin kiitollinen, että vastaus tuli. Piti mennä loppuun saakka, että uskoin ja kuuntelin. Mutta nyt se on varmaa. En koskaan enää usko sanaakaan tuon miehen suusta. Vaikka vetoaisi miten Jumalaan tai mun uskoon ja anteeksiantoon tai hyvyyteen. Mun ei enää tartte. Annoin mahdollisuuden ja se sattui muhun. Nyt tiedän. Nyt olen viisaampi. Mitään ei jäänyt epäselväksi. 

Ja mä olen onnellinen, että mulla on tää oma kämppä, oma elämä ja mä jatkan sitä. Kestää aikaa, että ponnistan tästä takaisin jaloilleni. Tarvitsen Jumalaa ja Hänen parantavaa kättään, että voin toipua kokonaan. Niin, ettei mikään myrkky enää vaikuta mun sielussa ja sydämessä, jota Jari sirotteli sinne pitkään ja intensiivisellä toiminnalla.

Ja nyt korona on täällä. Samaan aikaan mun henkilökohtaisen kriisin keskellä maailma on kriisissä. Näistä noustaan yhdessä, uuteen huomiseen. Maailma ei koskaan enää ole sama näiden kokemusten jälkeen.

 

 

 

 

 

lauantai, 28. maaliskuu 2020

20. NYT on lähtö..

Puristin hampaani tiukasti yhteen, mutta onnistuin hymyilemään. Olin päättänyt lujasti, etten tirauta yhtäkään kyyneltä, kun Jari lähtee. Halaan vaan ja hymyilen, toivotan siunausta matkaan. Ja näin minä tein. Ja olen siitä ylpeä. Varsinkin nyt, kun tiedän tarinan lopputuleman. Mies vaikutti vähän hämmentyneeltä. Oli ehkä odottanut itkuista heittäytymistä hänen kaulaansa ja säälittävän rääpäleen jättäytymistä vihmomaan kyyneleitä perään. Sinne hän meni. Pakkautui pakettiautoonsa ja lensi pois. Kauas tuntemattomaan.

Jo samana iltana istuuduin sanoitusvihkoni ääreen ja tapailin lauseita: " Laskin sut irti käsistäni, vapaasti lähtemään. Aikansa kaikelle tarkalleen on, vaikken usein ymmärtää voi. Kätke Sun turviisi rakkaani tää, varjele matka ja määränpää. Kaipauksen voiman sä kyllä näät. Siksi sen lupasit, vierellein jäät. Näen sun kuvasi mielessäni, ikävä riipaisee. Tulevaa varmasti tietää en voi, siksi jätän sen Luojani luo".

Vuorokauden kuluttua sain viestin, että on perillä ja niin yksin. Ikävä on valtava ja kaikki tuntuu tyhjältä. Rakkaus ja kaipaus polttelee. Sovittiin, että toimitaan lähinnä viesteillä. Koin hankalaksi soittelun, kun aikaero on iso ja vaikea järjestää hyvää hetkeä tai paikkaa, että kuuluu hyvin jne. Päivien mittaan Jarin olo koheni. Kuvia ja viestejä tuli paljon. Pohjattomalla ikävällä. Rakkautta, rakkautta, rakkautta ja sydämiä. Ikävä tuntui raskaana omassakin rinnassa. MIksi asioiden piti mennä näin. Jari laitteli videokuvaa, kun prätkäilivät työkaverinsa kanssa ja kertoi heidän tekemisistään. Musta ei tuntunut hyvältä. Itkin, pelkäsin ja rukoilin paljon, että mun kuvitelmat jättäis mut rauhaan. Ja toisaalta, että julmakin totuus tulisi julki, jos oli jotakin salattavaa. Risteilin epätoivon ja toivon, epäluottamuksen ja luottamuksen maastossa ylösalas. Ja kaikessa turvasin viimekädessä Jumalaan, joka aina lopulta tyynnytti mut levolliseen tietoisuuteen läsnäolostaan. Ennen Jarin matkaa sain vahvan sana: "Odota ja kuuntele. Jumala kyllä vastaa, vaikka se olisi se vaikeampikin vaihtoehto" Tähän vetosin ja odotin ja kuuntelin. Olin varma, että epätietoisuus ei jää olemaan.

Yhtenä iltana Jari ei laittanutkaan viestiä tapansa mukaan. Toki vähän huolestuin, että jotakin olisi sattunut. Niinpä laitoin viestin hänelle päin:" MItä kuuluu Thaimaan iltaan?" Ei tullut vastausta. Huolestuin lisää. Jari oli kertonut kovasta turvotuksesta ja suonenvedoista aamun viestissään. Illalla soi puhelin. Jari soitti. Takelteli puheessaan, Thaimaan aika oli klo 02.00 Kyselin hämmentyneenä, mikä häntä vaivasi, kun oli niin outo. Kuulosti siltä, kuin hän olisi ollut kovassa humalassa, mutta en halunnut uskoa sitä. Jarihan ei omien sanojensa mukaan enää juonut humaltuakseen.

Jari nauroi ivallisesti ja sanoi, että" no mitäs luulet, en todellakaan oo juonu mitään. Miksi mä sulle soittaisin, jos olisin humalassa. Älä nyt viitti. Mee kattomaan netflixixtäs, omalta puoleltas, siellä oon ollu koko illan leffaa tuijottamassa" Ja nauro taas räkäisesti, uhmakkaasti. Kysyin, et mikä tää koko juttu oikein on, Jari?! Ja lopetin puhelun lyhyeen. Se todellakin oli vahvassa jurrissa. Aamulla laitto anteeksipyytävän viestin. Oli vähän käyny suomibaarissa syömässä ja ottanu muutaman siinä, ei mitään sen kummempaa. Perään laittoi kuvan avonaisesta raamatusta, kuinka on koko aamun lukenut sitä. Mä olin tosi loukkaantunut ja epäröivä. Ei mua se juominen niinkään haitannut, vaan se, että valehteli mulle päin naamaa ja puhui ivallisesti, vaikka tiesi varsin, että mä epäilin oikein. Sai mut vahvasti ajattelemaan kaikkia muitakin asioita, joita olin epäillyt, joita se vakavalla naamalla väitti mun hulluudeksi. Pieninkin sirunen luottamusta mureni tämän illan mukana.

Ehkä sen illan mukana mureni enemmänkin. Jari oli vähän vaisumpi. Rakkauden ja ikävän tunteiden jankuttaminen loppui. Joskus tuli sydän. Muuten kertoili lähinnä urheilusuorituksistaan ja puheli niitänäitä. Sitten otti puheeksi, että sitä vaivaa taas uudelleen mun möröt. Se, etten mä luota siihen. Ja mä vastaan, et hei haloo, sä teit just jotain, mikä murensi sitä entisestään! Nytkö on aika parjata MUN huonoa luottamusta? Vai eikö sitä, miksi se rikkoontui ja yrittää korjata sitä takaisin? Käsittääkseni luottamus ansaitaan. Se ei ole luonnonvara, joka syntyy itsestään ja joka vain häviää itsestään. Se täytyy ansaita ja sen voi menettää. Näin mä ajattelen ja uskon, etten sillä kohdin ole väärässä.

Jari kertoi, että painii nyt kovasti asian kanssa, että minä olen niin takertuvainen ja mustasukkainen ja täynnä mörköjä. Mielestäni osoitti aikamoista uskoa, että annoin Jarin sovulla lähteä, enkä kysellyt hiukkaakaan hänen menemisiään siellä. Rakkaus antaa toiselle vapauden myös mokata, vaikka se tuntuisikin pahalta. Vaikka sen mukana menisi kaikki. Toki kännijutun jälkeen kerroin ajatukseni hänelle, että leikkii tulella ja olisi viisasta olla nyt menemättä tilanteisiin, joissa koko elämä voi olla vaakalaudalla. Se oli kaiketi takertumista ja manipulointia hänen mielestään.

Puheluiden jälkeen löysimme kuitenkin yhteisen sävelen jälleen ja Jari oli sitä mieltä, että rakastaa niin lujaa, että kaikesta huolimatta haluaa yrittää yhä. Aika hiljainen oli silti edelleen. Sitten se lähti kalareissulle. Yhtäkkiä lähetti paljon kuvia ja oli aivan innoissaan. Oli käynyt arpaonni, sai kalastaa ensimmäisenä ja sai vielä veneen suurimman kalan, kaiken lisäksi tilanne oli kuvattu samalla ravintolan mainosvideoon, joten hän pääsi sen kautta oikein näkyviinkin. Mun huomio kiinnittyi kuvissa vain yhteen asiaan. Sillä ei ollut sormusta. Se jäi häiritsemään ja kysyinkin piakkoin, eikö enää pidä sitä? Jarille oli ollut tärkeää, että molemmat laitettiin sormukset takaisin jo paljon ennen hänen lähtöään. Se oli JUTTU, joka oli merkki yhteisestä sopimuksesta. Vastasi vaivihkaa vain, että kato näitä nakkeja, ei mahu. Voihan se toki niinkin olla, mutta kun kaveri oli hehkuttanut juuri laihtuneensa 10kg, niin tuntui vähän epäuskottavalta. Tunsin itseni taas petkutetuksi. Jätin asian silti siihen ja annoin ymmärtää, että uskoin selityksen.

Vuorokauteen ei kuulunut mitään. Seuraavassa viestissä se kertoi, ettei jaksanut enää uskoa meidän juttuun. Oli kuulemma aivan lukossa. Nyt kysymys oli siitä, että kotiinpaluu mietitytti. Hän ei voisi asua erillään, mutta yhteenkään ei voitaisi mennä, koska asuminen mun ja poikien kanssa ei onnistuisi. Kertoi, että haluaa jatkossa viettää paljon aikaa omien harrastustensa parissa, ja aikoo olla myös työkaverinsa kanssa tiiviisti. Eikä jaksa niitä epäilyitä sen suhteen.(En ollut maininnut asiasta sanallakaan sitten ennen joulua käydyn keskustelun. Hän otti asian uudestaan ja uudestaan esiin) Taas muutaman päivän hiljaisuus. Mun epätoivo, mun tuska, mun pelko, että nyt tää hajoo. Jutellaan ja taas asiat kääntyy, eiköhän se siitä. Hän kertoo päättäneensä, että jatketaan kaikesta huolimatta. Tulee kuva kuitista. Hän on varannut meille hotellihuoneen syksylle, mennään reissuun. Yksi yö tuossa hotellissa maksaa 450€, sen hän halusi mun näkevän. Kertoi, että näin paljon haluaa panostaa meiden suhteeseen. Näin tärkeä olen hänelle, enkö jo usko.

 

lauantai, 28. maaliskuu 2020

19. Nuttu nurin ja onnikin

Jari oli jo aiemmin kertonut aikeistaan matkustaa Thaimaaseen. Oli varannut lennot ja hotellit ja kertoi, miten halpaa siellä olisi elää. Hän oli pyytänyt työstään lomautuksen, kun se sopi firman kuvioihin. Yhteiselomme syventyessä hän kertoi, ettei enää koe niin suurta tarvetta lähteä mihinkään, on niin hyvä olla näin. Silti hän valmisteli innolla matkaa, eikä näyttänyt merkkiäkään siitä, että sanat vaikuttaisivat tekoihin saakka. Mietin asiaa itsekseni ja musta alkoi tuntua aika pahalta se ajatus, että Jari lähtisi neljäksi kuukaudeksi pois, kun juuri on saatu meidän juttu uuteen alkuun. Jarin selailessa kiinnostavia asioita aiheesta ja suunnitellessa matkaansa, asia ahdisti mua aina vain enemmän. Taakkaa lisäsi pointti, että Jarin työkaveri, josta aiemmin jo kirjoitin, "sattumalta" omisti kesäasunnon viereisessä kaupungissa ja oli menossa viettämään sinne omaa lomautustaan. Näinollen he siis olivat viettämässä yhteistä aikaa seuraavat kuukaudet. Tuo mies, josta mulla oli ollut vahva epäilys, että suhde on enemmän, kuin työtoveruus. Koska työkaverista oli aiemmin tullut niin paha mörkö meidän välille, en uskaltanut sanoa ääneen mitään mieltäni painavista ajatuksista.

Lopulta mun oli kuitenkin pakko puhua ja raotin aihetta hyvin varovaisesti. Sanoin, että tuntuu kurjalta, kun hän lähtee. Tuntuu, että hän jättää meidän jutun kesken, eikä pidä sitä niin tärkeänä. Kerroin, että olen huolissani siitä, että koko juttu tyssää tähän. Suhde ei ole vielä niin vahvalla pohjalla, että se kestäisi pitkän eron. Mutta en vaatisi häntä jäämään. Olin surullinen siitä, että hän ei itse halunnut jäädä omasta aloitteestaan. Jari lätkäisi pöytään sen kipeän aiheen. Sanoi, että tämä on todiste siitä, että olen edelleen vainoharhainen hänen työkaverinsa suhteen ja epäilen. Kertoi ahdistuvansa suunnattomasti mun epäilyistä ja menevänsä aivan lukkoon. Ilta oltiin vaisuissa tunnelmissa. Seuraavana päivänä laittoi mulle tekstiviestinä runon, jossa puhuttiin tuskasta, joka meidän joskus täytyy vaan kestää ja kyllä se siitä sitten. Mua suututti. Itsehän hän tämän valitsee, ei ole mitään "kohtalon" tuulta, joka meidät nyt erottaa. Itse hän sen valitsee! Vastasin aika reippaalla kädellä, että nyt tarviin aikaa ja tilaa miettiä rauhassa asioita. Musta vaan tuntu, ettei musta oo koko juttuun enää. Halusin paeta.

Viikon verran oltiin sen tiimoilta mykkäkoulussa. Sitten toinnuin, tyydyin, hyväksyin. Jari oli valintansa tehnyt ja mä suostuin siihen. Suostuin odottamaan ja rakastamaan. Uskomaan ja toivomaan, että kaikki lopulta toimisi meidän parhaaksi. Jari ei heti tointunut, vaan jäi jollain tavoin etulyöntiasemaan minuun nähden. Häntä oli loukattu ja minun tuli nyt käyttäytyä niin, että hän leppyy ja jaksaa ajatella jatkoa. Hän perui yhteisen terapian ja snaoi, ettei aio tulla sinne jauhamaan koko ajaksi tuosta työkaveristaan ja minun möröistäni.

Jari kertoi, että oli keskustellut terapeuttiystävänsä kanssa edelleen paljon, ja hän oli tehnyt päätöksen, että halusi käydä aikuiskasteella ennen matkaansa. Näin kertoi turvaavansa selustansa, että oli tosissaan kaiken kanssa ja haluaa pysyä moitteettomana ja uskollisena niin Jumalalle, kuin minullekin reissunsa aikana.  Kummeksuin päätöstä hiukan, koska aiemmin Jari oli ollut toista mieltä kasteesta. Minun silmiini näytti siltä, että tämä oli toisen ihmisen hyväksynnän saamiseksi tehty suoritus. Vakuutus muille hänen kunnollisuudestaan, hänen oikeista aikeistaan kaiken suhteen. Tilaisuus oli pieni ja nätti. Vain kolme Jarin ystävää paikalla ja hyvin vähäeleisesti hän sivuutti aiheen julkisuudelta. En vakuuttunut tästä ollenkaan. Mitä se kaikki loppuviimeeksi oli, se jääköön hänen ja Jumalan väliseksi.

Jouluaatto vietettiin yhdessä. Olin toivonut, että voisin viettää sen lasteni kanssa, mutta tunsin sääliä Jarin yksinäistä joulua kohtaan ja kuuntelin hänen pyyntöään tulla meille. Aatto oli vähän väkinäinen, sillä aikuinen poikani ei pitänyt yhtään ajatuksesta, että olimme taas Jarin kanssa yhdessä. Jari jakoi lapsilleni lahjaksi rahaa, ihan huomattavan summan. Kertoi, että haluaa muistaa, että he kaikki ovat edelleen tavallaan hänenkin lapsiaan. Mulle oli ostanut kalliin älykellon. Tuli taas oikein prinsessainen olo siitä kaikesta hyvyydestä, mitä hän osoitti niin ruuanlaitossa, kuin hankinnassakin ja kaiken järjestämisessä. Toivoin silti, että lahjojen sijasta Jari olisi jotenkin osoittanut olevansa eroon johtaneista asioista pahoillaan, tai lähestynyt lapsia kertomalla tämänhetkisestä tilanteesta. Jotenkin kutonut kasaan jotakin, mikä oli selityksittä särkynyt. Koin, että hän kuittasi selitykset rahalla ja lahjoilla. Jatkettiin vain, niinkuin välissä ei olisi tapahtunut mitään. Se ei tuntunut reilulta. Odotin enemmän. Niinpä minä sitten selitin lapsille hänen puolestaan, myöhemmin, kun olimme keskenään.

Jarin lähtöön oli enää muutama viikko. Jokainen tapaaminen tuntui haikealta. Pyrimme olemaan yhdessä niin tiiviisti, kui pystyimme. Yhtenä iltana Jari istui taas sohvan nurkalla ja selaili puhelintaan. Ohimennen tuli puhetta hänen nuorimmasta pojastaan. Mietin ääneen, kuinka tälle mahtaakaan tulla kova ikävä isäänsä, kun ei näe tätä pitkään aikaan. Jari oli hetken hiljaa ja sanoi sitten, että minähän olen kertonut, että se tulee äitinsä kanssa käymään Thaimaassa. Näkevät siellä. Veitsi viilsi kyljestäni läpi. Se vielä puuttui, että kaiken muun lisäksi näkee tuolla matkalla exäänsä! Tuntui tyrmäävältä ja sekunnissa ehdin kuvitella ja nähdä kaikenlaista mielen sopukoissani. Lähdin nukkumaan ja totesin, että mun on kyllä pakko saada pureskella tämäkin asia vielä rauhassa. Tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta luottaa, kun luottamusta ei ole vielä muutenkaan.

Pääsin tästäkin ajatuksesta yli päättämällä vain luottaa. Ja meni syteen tai saveen, mun elämä ei siihen kaatuis, vaan sitten jatkaisin aiempaa suunnitelmaa, elämää ilman Jaria. Niinpä haikein mielin odotin hänen lähtöään. Ehkä yksi vaikeimmista hetkistä oli se, kun Jari vei mut syömään Thaimaalaiseen ravintolaan, jotta minäkin pääsisin makuun. Nieleskelin ruokaa kilpaa kyyneleiden kanssa. Katselin tauluja ja maistelin tunnelmaa, joka Thaimaalaisesta kulttuurista pulppusi. Ja mua kuvotti koko kyhäelmä, koko juttu, minkä keskellä nyt olin. Itkin ja surkuttelin itseäni ja samalla soimasin, että olen niin kovin tunteellinen.