tiistai, 20. elokuu 2019

Takinkääntöä

 

En ole kirjoitellut hetkeen. Ajatuksia ja muistoja on virtaillut läpi pään silti kilometritolkulla. Tunteet vaihtelee edelleen paljon, mutta tietty varmuus suunnasta on löytynyt. Ihmeekseni ja ilokseni olen kokenut myös iloa ja onnellisuuden tunteita.Takapakkeja ja hairahduksia en ole onnistunut kaikesta huolimatta väistämään.

Viikko sitten iski erityisen kaihoisa hetki. Jari oli käyttäytynyt mua kohtaan jotenkin erityisen mukavasti muutaman päivän. Kysellyt, onko kaikki hyvin ja haluanko saunaan, jos lämmittää. Katselin ikkunasta, kun se jutteli kaverinsa kanssa. Tarkkailin olemusta ja näin niin paljon sitä kaikkea, mitä tuossa miehessä olin rakastanut. Lämmin tunne tulvahti ylitseni  täysin varoittamatta ja menetyksen tuska iski sisimpään taas kaikella voimallaan. Jarin takki roikkui oven pielessä. Mulle iski vastustamaton tarve painautua sitä vasten ja saada edes pieni tuntuma kaipaamani miehen tuoksusta. Jostakin, mitä sen olemus on koskettanut. Ihan kuin olisin saanut sen kautta näkymättömän yhteyden kadottamaani unelmien mieheen. Tyhmänä päästin itseni näiden tuntojen valtaan ja sitten kyynelmeri ei ottanut loppuakseen. Kaupan päälle tuli vielä säälikin Jaria kohtaan. Sain keräillä itseäni pitkään, jotta olin taas kasassa ja pystyin palaamaan takaisin arkiaskareisiini.

Illalla saunasta tullessa kohdattiin alakerrassa ja päästin suustani sanat, jotka olisi voinut jättää sanomattakin. Jos olisin totellut viisaampien neuvoja "No contact" ja kävellyt vain ohitse. Mutta pysähdyin. Istuin hetkeksi sohvalle ja kerroin, etten vihaa häntä. Vaan vihaan tätä koko asetelmaa ja kaikkea, mitä on tapahtunut ja mitä olen joutunut kokemaan. Kerroin, että olen rakastanut tosissani ja lujaa liiton alkumetreiltä saakka. Etten koskaan olisi halunnut tämän päättyvän näin, vaan todella kuvittelin meidän päätyvän joskus saman marmorin alle. Otin hänet puolisokseni rakastaakseni ja antaakseni hänelle kaikkeni lopun elämääni. Kerroin, että tiedän, ettei enää ole mitään paluuta entiseen ja se tuntuu todella surulliselta. Että kumpikaan meistä ei olisi enää kestänyt yhtään enempää.

Jari huokaisi syvään ja viikkojen tauon jälkeen puhui. Ja se tuntui oikealta ja aidolta siinä hetkessä. Jari kertoi, että mikään ei tuntunut miltään, oli vain suuri kaipaus. Että hän rakastaa edelleen ja haluaa olla mun kanssani. Että tämä ei vaan voi päättyä näin. Näytti rannettaan, johon oli kiinnittänyt ketjun, jonka olin antanut hänelle häälahjaksi. Silmät kostuneena muistutti, että sen sisään olin kaiverruttanut "Forever" ja siihen hän nyt vetoaa. Jumalan edessä on luvattu sitoutua toisiimme ja siksi pitäisi vielä yrittää, eikä antaa periksi. Kertoi, että hän ei ole saanut mitään asuntoa, vaan on vuokrannut asuntovaunun, johon muuttaa. Ja tämä vain siksi, että mulla ei olis niin vaikeaa olla tässä saman katon alla hänen kanssaan. Minua ajatellen oli tehnyt tämän valinnan. Pieni epäilys ailahti mielessä, olisiko tämä joku temppu taas saada myötätuntoa niin minulta, kuin ympärillä olevilta ihmisiltä. Olin silti todella hämmentynyt tästä käännöksestä. Jari avasi sylinsä ja pyysi, että saisi edes hetken pitää mua lähellään, halauksessa. Kaipauksen sokaisemana painauduin häntä vasten. Ja itkin taas niin, että koko keho värähteli sen voimasta. Sitten nousin lähteäkseni. "Tule hetkeksi vielä takaisin, haluan vielä tuntea sut lähelläni. Tule kohta, kun olet käynyt pukeutumassa, koska sun läheisyys tuntuu vaan niin hyvältä. Katsellaan vaikka vaan telkkaria hetki yhdessä ": tokaisi mies.

Mietin ylhäällä hetken ja sitten lähdin alas. Varastamaan pienen hetken menneestä, jo suljetusta unelmasta. Jari otti mut avosylin vastaan, kainaloonsa. Hetken päästä liutti huulensa mun huulille ja suuteli. Vastasin siihen, vaikka vähän vaisusti ja varovaisesti, puoliksi estellen. Samassa huomasinkin olevani jo miehen alla. Käänsi mut sohvalle hyvin vankoin ottein. Ei väkivallalla, mutta niin, että vaihtoehtoja ei ollut. Tajusin sillä hetkellä, mikä oli homman nimi ja ,mua alkoi itkettää. Pidättelin kyyneleitä ja aloin laittaa vastaan mielestäni aika julkeaa yritystä. Jari ei uskonut. Puolisen tuntia koitin vääntää miestä pois päältäni ja sanoin koko ajan, että päästä mut pois ja lopeta, en halua! Jari ei edelleenkään uskonut, mutta onnistuin kiemurtelemaan niin, ettei mies saanut tahtoaan läpi. Mielessäni mietin järkyttyneenä, että se vielä puuttuisi, että makaisi mut väkisin. Lopulta mies antoi periksi ja päästi mut pois. Tokaisi kuivahkoon sävyyn; "miksi sitten tulit tänne alas uudestaan. Tätähän sinä halusit, etkö halunnutkin". Lähdin yläkertaan. Pitkälle yöhön tuli tekstiviestejä, ettenkö voisi palata alas, ihan vaan edes nukkumaan. Hän lupaa, ettei koske enää muhun. Haluaisi olla vaan lähellä, nukkua mun kanssa. Ja vielä, että niin rakastaa. Kertoi tulevansa aamulla herättämään mut suudelmalla. kysyi, mitä väärää tässä on, VAIMO <3 Vastasin vain, että en ala näihin peleihin enää. Että laitan tälle kaikelle nyt stopin. Ei mitään läheisyyttä enää, ettei tule lisää vaikeuksia.

Aamulla heräsin hämmästyksekseni siihen, että Jari tuli mun viereen ja kietoi kätensä ympärilleni. Leikin nukkuvaa. Mutta sitten se teki samat, kuin illalla. Ihan väkisin pyrki ujuttautumaan muhun. Mä en voinu uskoo, että se todella teki niin uudelleen. Kunnioittamatta hiukkaakaan sitä, mitä illalla olin sanonut. Mun pojat nukkui seinän takana, muuten olisin karjaissut kovaa. Nyt tyydyin estämään yritykset kehon liikkeillä ja sihisemään, että lopettaa. Etten todellakaan edelleenkään halua. Nielin kyyneleitä ja samalla iski häpeä. Miksi mun sisimpään tuli tällaisesta tilanteesta häpeä, sitä jäin miettimään. Muistelin, miten ala-asteella olin joutunut kiusaamisen kohteeksi. Ja miten sen kautta tutustuin häpeään. Häpeään siitä, että mulle tehtiin pahaa. Ikäänkuin se olisi tehnyt mut huonoksi. Pyyhin sen vain pois mielestäni, kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan. Jollekin kertominen ei olisi tullut mieleenkään, koska silloin häpeän tunne olisi päässyt päälle. Tämä oli se sama tunne. Jari luovutti onneksi nopeammin kuin illalla. Painoi suukon niskaan ja häipyi. Mua ahdisti. Sisäreidet oli kaikesta taistelusta punaiset ja nahka rullalla. Ei tämä mitään leikkiä ollut. Mua sattui. Sydämeen eniten.

Jari oli kietonut mun ajatukset ja tunteet taas täysin solmulle. Uudestaan vihan ja häpeän ja pettymyksen syövereihin. Rakkauden tunne ja kaipaus saivat hatkat heti, kun tajusin millä asialla mies oli ollut. Miksi liehitteli sanoillaan ja antoi ymmärtää, että kaipasi. Vaikeaa uskoa, että joku toimii niin karskisti. En haluaisi uskoa, että mies, johon oon uskonu ja luottanu ja jonka kanssa oon jakanu kaiken, toimii yhtäkkiä näin käsittämättömällä tavalla. Ymmärrän kyllä piinaavan himon, joka voi mieheen iskeä, mutta se, miten sen pohjalta toimii, on aivan eri asia. 

Laitoin Jarille viestin kesken työpäivän.  Kun hän niin kovin haluaisi jatkaa vielä tätä liittoa, niin miten hän ajattelee, että se voisi onnistua. Kerroin, että olen yrittänyt omalta osaltani kaikkeni, enkä kykene enempään. Voisiko hän jatkaa mun kanssa, kun kuitenkin teen jatkuvia ylilyöntejä, olen vainoharhainen ja mustasukkainen. Olen surkea ja lepsu, periksi antava äiti lapsilleni ja sen lisäksi flirtti miehennielijä. Mitenkä hän voisi tällaisen ihmisen kanssa vielä elää, joka on näin viallinen?

Jari vastasi, ettei ole väittänyt mun tekevän jatkuvasti ylilyöntejä, vain joskus, ja ettei koskaan ole sanonut mua huonoksi äidiksi, vaan ymmärtäväiseksi ja kuuntelevaksi äidiksi, ja että flirttailevaksi sanoi vain, kun olin juonut. Jari käänsi kaiken liioitteluksi ja väitti, ettei ole sanonut noita asioita. Niin. Näitä asioita olen kuullut viimeisen vuoden aikana niin monta kertaa ja eri yhteyksissä, että ei niille ole tulkinnan varaa, siitä olen takuuvarma. Yritin vielä uudelleen ja kysyin, miten hän aikoisi selittää mulle ne kaikki asiat, joita hänestä tiedän, niin etteivät ne vaikuttaisi tulevaisuudessa meidän suhteeseen. Vastauksena tuli iso punainen sydän ja sitten ei enää mitään. Valheisiin ei ole mitään, mitä vastaisi, kun ei ole niitä pystynyt koskaan kohtaamaan ja tunnustamaan. Kieltänyt kaiken vain. 

Tähän päättyi tämä erä. Jari on käyttäytynyt nyt niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Tavaroita on häipynyt talosta ja on järjestellyt paljon asioitaan. Juttelee arkisesti. Silti hipaisee ohimennessään. Mutta ilmassa väreilee vahva tietoisuus siitä, että minä olen nyt jättänyt hänet. Minä en enää suostu jatkamaan. Minä olen se paha, joka ei enää jaksanut yrittää. Tämän se halusi, tiedän sen nyt. Karua. Mutta ei mikään taida mua enää hämmästyttää. Elämä tämän miehen kanssa on pelkkää peliä. Ja minä olen nappula. Nyt olen alkanut hahmottaa pelin sääntöjä. Ja sitä, että niitä ei ole. Ja silti. Ikävä tulee taas, vaiokka tiedän tän kaiken. Koskahan tulee se päivä, etten enää muista ja muistele kivi rinnalla näitä juttuja. Voisiko tulla se päivä, että nauran koko jutulle. Taas tänäänkin kiitän Jumalaa. Sen varassa jaksan, että tiedän, että se valvoo.

 

 

 

 

sunnuntai, 11. elokuu 2019

Ylilyöntejä

Sunnuntaiaamun rauhaa. Heräsin jo ennen seitsemää, mutta avasin U-tuben ja kuuntelin sieltä narsismiin liittyvää videota. Ei tule kahvin tuoksua keittiöstä, niinkuin ennen. Tyhjä talo, hiljaista. Mieleen nousee ne viimeisen puolen vuoden aikaiset aamut. Jari häipyi usein aamulla mun vierestä vaivihkaa, niin etten herännyt. Tuntui silti pieneltä hylkäämiseltä joka kerta, herätä siihen, että toinen oli jo mennyt aamupuuhiinsa. Tuntui kurjalta ja kerroinkin sen. Mutta Jari kohautti vain olkiaan. Aiemmin heräiltiin yhdessä, painauduin Jarin kainaloon. Siinä oli mukava torkutella. Jokin oli selvästi siis muuttunut jo silloin ja se kummeksutti mua. Ehkäpä olin taas vähän yliherkkä, mutta toisaalta tunteet on aina kokijalleen tosia, ne syntyy jostakin.

Näin hyvin pitkään yhtä ja samaa pahaa unta, aina uudestaan ja uudestaan, ihan avioliiton alkumetreiltä saakka. Heräsin ahdistuksen tunteeseen, itkuun tai paniikinomaiseen hämmennykseen. Jari oli unessa aina yhtäkkiä hävinnyt. Yritin kovasti tavoittaa häntä, mutta puhelin ei toiminut, se oli hukassa, en saanut käsiäni toimimaan..tai sitten en muistanut numeroa. Yhteistä unille oli se, että Jari oli aina hyljännyt mut jostakin syystä, eikä antanut asioille minkäänlaista selitystä. Ja kun yritin saada yhteyden, kävi niinkuin edellä selitin. Unet oli erittäin toden tuntuisia ja täynnä vahvaa tunnetta. Ihmettelin niitä aina ja kerroin Jarillekin unista. Jari oli kyllä pahoillaan, että sellaisia näin ja otaksui, että ne johtuvat möröistäni, jotka liittyivät pettämiseen tai mustasukkaisuuden tunteisiin. Kyllähän mä nyt tajuan, että Jari on henkisesti poistunut aina tilanteista, joissa on ensin aikaansaanut ison hämmennyksen. Jättänyt selityksittä, kuuntelematta ja sulkeutunut hiljaisuuteensa. Eikä suostunut ottamaan vastaan minkäänlaisia oikaisuja, vaikka oli ymmärtänyt aivan väärin. Toisaalta voi olla, että olen käsitellyt hylkäämistä jo unien kautta pitkän aikaa. Nythän olen tilanteessa, jossa painajainen tavallaan jäi päälle, vaikka olen herännyt. Ja ehkä juuri siitä syystä. Että olen HERÄNNYT.

Mutta niihin ylilyönteihin. Ne on saaneet mut tuntemaan itseni hulluksi. Pelkäämään, että olen jollain lailla sekoamassa ja että olen täysin hillitön ja pitelemätön. Jari vahvisti omilla sanoillaan tätä mun tuntumaani vielä lisää. Vuosi sitten tuli ensimmäinen tällainen todella käsistä riistäytynyt tilanne. Lasten kanssa oli sovittu, että puhelimella ei pelata kuin korkeintaan 1h päivässä ja tämä oli mielestäni ihan kohtuullinen vaatimus. Sen lisäksi sai kuunnella musiikkia ja tietysti käyttää luuria soittamiseen ja viestittelyyn. Vanhempi poikani oli pelannut jo peliaikansa, mutta yläkertaan tullessaan Jari näki puhelimen hänen kädessään. MInä en ollut kuulemassa, mutta Jari oli kuulemma kivahtanut pojalle, että "sä oot käyttäny jo peliaikasi, puhelin pois!". Poika oli vastannut teiniangstilla; "no, ihan sama", koska oli viestitellyt kaverilta läksyjä, eikä pelannut. Ei viitsinyt selitellä, koska tiesi kokemuksesta, ettei se ota niitä vastaan, kun on jotakin päätellyt. Jari oli painellut vastauksesta vihaisena alakertaan.

Tapasin myöhemmin poikani itkemästä sängyllään. Kertoi, että oli tuntunut niin kurjalta, kun Jari oli syyttänyt häntä asiasta, jota hän ei ollut tehnyt. Kun ei ollut edes kysynyt, vaan suoraan tuominnut. Koitin rohkaista poikaa menemään juttelemaan Jarin kanssa. Sanoin Jarin on varmasti väsyneenä kiukustuneen.  Olihan se aika ajattelematon ja ilkeä, mutta ehkä parasta olisi kuitenkin saada asia sovittua. Poika ei ollut yhtään innostunut asiasta. Sanoi, ettei hän osaa, eikä tiedä mitä pitää sanoa. Pyysin laittamaan vaikka tekstarilla anteeksipyynnön, kun oli vastannut rumasti ja samalla kertoisi, ettei ollut pelannut. Poika laittoi. Jari ei vastannut.

Alakertaan mennessä Jari istui muina miehinä katselemassa telkkaria. Hymyili ja sanoi moi, moiskautti suukon. Ajattelin, että koska Jari on noin hyväntuulinen, hän varmasti pystyy juttelemaan, jos ihan varovasti raotan aihetta. Kysyin oliko pojan kanssa ollut jotain ongelmaa. Ei vastausta. Kerroin, että lapsi oli itkuisena kertonut tuntuneen kurjalta ja että hän tahtoisi sopia asian. Jari kimmastui. "Tulit tänne puolustelemaan lastasi, joka vedättää sua ja käyttää häikäilemättä hyväkseen hyväuskoisuuttasi." "Ihan turha tulla selittämään yhtään mitään, kun se tolla tavalla vastaileekin. Julkean epäkunnioittavaa käytöstä. Koska et pidä lapsilla kuria, ne ei kunnioita minuakaan!" Huomasin tilanteen mahdottomuuden ja hiljennyin, enkä selitellyt enempiä. Sanoin, että asia on joka tapauksessa jotenkin selvitettävä, koska kaikilla on paha olla vihaisessa ilmapiirissä. Sanoin  jättäväni hänet omaan rauhaan, enkä vaivaa asialla, mutta odotan, että hän hoitaa homman niinkuin aikuisen kuuluu. Jari lähti ajelemaan. Takaisin tullessa musta pilvi oli edelleen päällä, eikä mitään muutosta tilanteeseen tullut. Mentiin nukkumaan hiljaisuuden vallitessa. En sanut unta vaan valvoin koko yön ja mietin, miten saan miehen ymmärtämään, että tässä oli kyse väärinkäsityksestä ja molemminpuolisesta ikävästä käytöksestä. Miten ihmeessä tuollaisesta pikkujutusta voi tulla näin iso ongelma?

Nukkumattoman yön jälkeen olin väsynyt ja alakuloinen, ajatukset kiersivät edelleen omaa rataansa. Kylmä rinki oli edelleen miehen yllä ja talossa. Annoin olla, ehkä se siitä. Meni päiviä. Pojat lähtivät isäviikolle. Päätin ottaa asian uudestaan esille. Kysyin voitaisiinko puhua, mitä oikein tapahtui. Oliko Jari ymmärtänyt, ettei poika ollut pelannut, vaan kysellyt läksyjä. Ja voisiko vähän ymmärtää teini-ikäisen käytöstä ja syytä, miksi hän niin vastasi, vaikka se väärin olikin. Eikö sitä voisi antaa anteeksi ja unohtaa, kun kerran poika on niin pyytänyt? Jari alkoi huutaa. "Etkö sä nyt vittu anna olla. Mä vihaan sitä poikaa niin, että saa mun puolestani asua ihan missä vaan. Minä en enää saman katon alla aio olla." Sitten se lähti pihalle. Kävelin perässä epäuskoisena. Mitä ihmettä tää oikein on? Voiko kukaan sanoa lapsesta noin ja käyttäytyä noin? Näin Jarin torjuvan olemuksen ja sitten mulla kilahti. Aloin huutaa. "Sä oot oikeesti niin outo, täällä on kaikilla paha olla ja sä et edes kuuntele, sä et anna anteeksi, ja sä käyttäydyt kuin uhmaikäinen!" Sä oot täys paska, enkä mä halua olla sun kanss. Mä tulen hulluksi, kun sä et anna edes puhua!" Jari veti suun viivaksi ja käveli sisään. Menin perässä. Mä olin todella niin raivoissani, että musta tuntu, että mä räjähdän siihen paikkaan. Ja toinen vaan kävelee tiehensä. Sisällä raivo alkoi purkautua. Potkaisin ensin oveen, sitten löin nyrkillä seinään. Jari vain seisoi ja katseli ylimielisellä ilmeellä. Potkin lisää. Potkaisin kukkaruukkua ja rikkaimuria. Itkin ja huusin kuin mieletön. Huusin, että tee jotain, auta mua!! Mä hajoon, mä en kestä, tajuutko, mä hajoon" Se lähti yläkertaan. Matolla oli mullat ja imuri palasina. Lysähdin ikemään ääneen sohvalle, kunnes sain rauhoituttua hiukan ja aloin siivoilla jälkiä. Nyyhkyttelin ja olin poissa tolaltani pitkän aikaa. Yläkertaan mennessäni Jari oli keittänyt kahvit. Istuin varovasti sohvalle viereen, itkin edelleen.

Sain soperreltua, että olen todellatodella pahoillani. Että mulla on varmasti paha uupumus tai masennus päällä, kun en tunnu kestävän mitään. Olen liian herkkä ja liian impulsiivinen. Kerroin, että mua hävettää. Pyysin anteeksi moneen kertaan ja sitten istuin vain hiljaa. Jari otti kainaloon ja lohdutti. Sanoi, että sun kannattaa nyt hakea sairaslomaa, sä taidat olla aika kipeä mieleltäsi. Tällaisia ylilyöntejä ei kyllä voi tulla enää, hän tietää itsensä, eikä niitä ala katselemaan, vaan ottaa eron hyvin nopeasti. Minä hain saikkua. Sain itseni tolpilleen, mutta tämä oli vasta alkua. Syksyn aikana tuli toinen samantyyppinen juttu pojan kanssa. Tunnelma oli menossa samaan räjähdyspisteeseen. Sain kuitenkin pideltyä itseäni senverran, että en potkinut mitään ympäriinsä, vaan päätin lähteä ajamaan päivystykseen. Arvelin, että olen tulossa oikeasti hulluksi ja mun on saatava apua, tai teen vielä jotain ikävää itselleni, kun en jaksa. Jari ajoi perässä huolestuneena. Sain lääkäriltä rauhoittavien reseptin ja taas viikon sairaslomaa.

Nämä on ne mun elämäni pahimmat ylilyönnit ja niistä olen itseäni paljon soimannut ja ollut huolissani mielenterveydestäni. Siitä, mitä mulle oikein on tapahtunut ja mistä tämä hulluus tulee? Enhän aiemmin ollut tällainen. Nyt vähän armahdan, koska näen, että olen oikeasti ollut henkisesti tosi lujilla. Tietenkään tuollaista ei saisi koskaan tapahtua ja edelleen häpeän sitä, että musta löytyy noin ikäviä voimia..hallitsemattomia raivonpurkauksia. Mutta nyt asioihin vähän perehtyneenä tiedän, että moni narsistin uhri on joutunut hoitoon, mielisairaalaan ja oikeasti päättänyt päivänsä. Syytä ja taitamattomuutta oli varmasti minussakin, noissa riitatilanteissa, mutta henkinen väkivalta ajoi mua hulluuteen. Nyt tunnen itseäni paremmin, tiedän paremmin rajani. Ja Luojan kiitos, mä olen elossa. Ja hereillä!

Näiden syksyn tapahtumien jälkeen annoin jotenkin periksi. Jätin jatkossa huomiotta kaikki epäkohdat ja juttelin poikien kanssa pieleen menneet asiat, en enää yrittänyt saada Jaria selvittämään asioitaan. Painoin ne villasella ja ajattelin, että vaikka mikä olisi, mä en enää aiheuta ainuttakaan draamaa, enkä lähde niihin mukaan. Vaikenen. Muutaman kerran jouduin ottamaan murusen rauhoittavaa ja niin selvittiin pahimmista tilanteista. Sain vain nieltyä kaiken pahan olon. Ja opin, että näin tekemällä vältän vielä pahemman olon. Ihminen se voi opettaa ihmiselle jänniä asioita. Nyt on aika opetella tuosta jälleen pois. Että pitää ja saa tuntea, reagoida ja elää.

 

perjantai, 9. elokuu 2019

Jälkiaaltoja

Tänään näin sen pihassa. Oli kutsunut aikuiset lapsensa saaliin jaolle. Toisin sanoen jakoi omaa omaisuuttaan näille, koska ei saa mahtumaan kaikkea tulevaan kämppäänsä. Moikkasin vaivihkaa ja menin sisälle. Pala nousi kurkkuun, ei tuntunut hyvälle. Hetken keräilyn jälkeen päätin käydä pihalla sanomassa näille kohta entisille sukulaisille jäähyväiset. Kävelin terassille, seisoin hetken ja ehdin jo miettiä, että pitikö tämäkin nyt tehdä. Jos olisi jättänyt sittenkin väliin. Mutta kun mieli ja ajatus on sellainen, että se tahtoisi tehdä hyvin ja oikein, vaikka itsestä tuntuisikin pahalta. Puristin tiukasti kyynelkanavia kiinni ja sanoin, että kiitos kaikesta, oli kiva tutustua teihin ja eiköhän me vielä tässä joskus törmäillä. Puristamisesta huolimatta vedet kihosivat silmiin. Tyttö antoi halauksen ja sanoi, että varmasti nähdään. Poika vain hymyili ja hymyilin vaisusti takaisin. Painuin sisälle yhtä äkkiä, kuin olin tullutkin. MItä lie ajattelivat. Tietävätkö isänsä persoonan ongelmista. Onko Jarin suku seurannut henkeään haukkoen, tai hymähdellen, koska mahdan tajuta, mistä on kysymys. Vai miettiikö ne mun vikalistaa ja säälii Jarin kohtaloa. Painoin katseen alas, mutta silti näin vilauksen myös Jarin olemuksesta. Oli ajellut hiuksensa ja ostanut uudet vaatteet. Näytti siltä, että mukavasti menee. Pieni kaihertava tunne käväisi rinnanpielessä, kunnes kaikkosi muistikuvaan siitä tappavan jäätävästä olemuksesta. 

Viime viikolla koetettiin jutella raha-asioista, laskujen ja muiden hoidosta tämän loppuajan, ennenkuin talo on myyty. Tuli sanaharkkaa. Olin pisteliäs, ilkeä ja kylmä suustani. Viha pursui ulos suupielistä, vaikka oli tarkoitus hillitä kaikki tunne pois. Yläkerrasta sitten tekstailin perään, että eiköhän anneta olla nuo naamakkain keskustelut ja puhutaan mielummin vain viesteillä. Kerroin taas turhankin rehellisin ja anteeksipyytävin sanankääntein, miten en vain pysty ystävälliseen suhtautumiseen, koska olen niin täynnä vihaa. Vastineeksi sain pahoittelut siitä, että mulla on niin kurja mieli. Hänellä ei ole mitään inhoa, eikä vihaa mua kohtaan. Vastasin vain lyhyesti, että erotilanteessa on ihan normaalia tuntea vihaa ja se on käsiteltävä ja elettävä läpi ja pois. Ja että sehän on hienoa, että hän voi olla siitä täysin vapaa. Piikki. Tähän vastasi vähän viivytellen, että hän ei ole aiemmin viitsinyt kertoa, mutta hän on kovasti rukoillut mun puolestani, että vapautuisin vihasta ja voisin jatkaa elämää. Puukko. Häpeämätön tuo mies iskuineen. Käyttää hengellisiäkin asioita mun alistamiseen, ikäänkuin olisi yläpuolella kaiken. Mutta tuo ase jäi tehottomaksi. Vastasin edelleenkin ikävästi, että älä kuule rukoile. Ja että hänenä olisin hyvin varovainen, ennenkuin tulisin sanomaan mitään Jumalan ilmoituksia tms. Rukoilisi vaan omasta puolestaan, Jumala kyllä pitää musta huolen. Se hiljeni, ei jatkanut enää.

Ihmettelin usein sitä, että kuulin Jarin suusta sekä omia, että muiden ihmisten käyttämiä sanontoja ja lauseita. Tokihan joskus voi lainata kaverin hyvää läppää tms, mutta tästä tuli ihan myötähäpeää. Painoin tämän tajunnan pois tietoisuudesta, etten ajattelisi pahaa puolisostani, vaan koittaisin kunnioittaa hänen tekemisiään, vaikken niitä ymmärtänytkään. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, miten paljon Jari  oikeasti plagioi toisten juttuja ja kertoi niitä ominaan. Ja koska satuin olemaan tässä likeisin, kuulin usein omia lauseitani, ideoitani ja päätelmiäni hänen suustaan. Myös monet hengelliseen elämään liittyvät asiat tulivat hänen suustaan usein opeteltuina asioina, ei omakohtaisina kokemuksina. Rukoilemisen ja muille "saarnaamisenkin" voi opetella metodina varsin helposti. Saada jopa ihmisiä kääntymään sen pohjalta, "myydä" asiaa, vaikkei todellisuudessa välittäisi piutpaut ihmisten ikuisuudesta, Kunhan saa itse mainetta ja kunniaa sen pohjalta. Toivon sydämeni pohjasta saakka, että Jarin kokemus Jumalasta ja uskoon tulo oli todellista, eikä peliin kuuluvaa showta. Onneksi mun ei tarvitse sitä arvioida, vaan se on täysin Jarin ja Jumalan välinen juttu. Kun se vaan on niin, että ihmisiltä voi piilottaa ja salata asioita, mutta Jumalalta ei koskaan.

Jos Jari onkin varastanut asioita mun identiteetistä, plagioinut ja imenyt siitä omaan tyhjään sisimpäänsä, sitä on päässyt tapahtumaan myös toisinpäin. Huomaan, että myrkkyä, jota Jarin sisältä on ryöpynnyt ylimielisyytenä, röyhkeytenä ja ehdottomuutena, on tarttunut myös mun sisimpääni. Tahdon irti siitä ja tulla puhtaaksi. Asenteet ihmisiä kohtaan, omien oikeuksien penääminen ja toisten kritisointi on tullut osaksi mun elämää ja ajatusmaailmaa. Negatiivisuus on saanut otetta mun pään sisällä ja se tekee pahaa jälkeä. Narsistin uhrin toipumisesta kertovassa pätkässä todettiinkin, että sen myrkyn poistaminen vaatii paljon puhdasta ainetta tilalle. Paljon ihmisiä ja asioita ympärille, jotka tuovat oikeita arvoja, asenteita ja positiivisuutta saastuneen ajattelun tilalle. Karua, että on niin, että mä oon ollu muuttumassa itsekin tuon sairaan mallin toteuttajaksi. Taas tässäkin kohdassa saan vaan olla kiitollinen siitä, että asioille tuli päätepiste ja sain tulla huomaamaan, että koko tää suunta on väärä. Myös mun kohdalla. Toki on niinkin, että terve oman itsen ja oikeuksiensa puolustaminen on oikein ja tärkeää, mutta siinä ei saa mennä metsähallituksen puolelle.

Tänään nousi mieleen paljon vaaratilanteita, joissa oli kysymys Jarin ylimielisestä ajattelusta, välinpitämättömyydestä ja piittaamattomuudesta. Liikenteessä Jarilla oli tapana "opettaa" huonoja ajajia, näyttää kenellä on viritetyin peli alla, ja kuka uskaltaa. Pitelin kauhukahvasta usein ohitustilanteissa, joissa Jarilla oli tapana tehdä äkkinäisiä kiihdytyksiä ja jarrutuksia. Teki niitä täysin piittaamatta siitä, että myös kanssa-autoilijan reaktiokyvyn oli oltava salamannopea, vastatakseen Jarin haasteeseen. Ja liikenteessä pelataan kuitenkin asioilla, joissa voi olla henki kyseessä. Muistan pyöräretken, jossa Jari lasketteli täyttä vauhtia jyrkkää mäkeä. Vasemmalta risteyksestä kääntyi kaksi iäkästä naispyöräilijää, eivätkä he ehtineet edes tajuta, että joku on tulossa, kun se jo pyyhkäisi tuulispäänä hameenhelmoja hipoen ohitse. Takaapäin katsoen näytti todella vaaralliselta ja ylimieliseltä toiminnalta.  Kuulin naisten säikähtäneet huokaukset, kun ajoin perässä. Kun mainitsin asiasta Jarille, hän tuhahti tympääntyneen oloisesti, että mitäs eivät katso eteensä, aivan omaa vikaa olisi ollut, jos olisivat jääneet alle. Musta tuntui todella ikävältä kommentilta. Muistan miettineeni pitkään, voiko toisen ihmisen henki olla Jarin mielestä todellakin niin halpa, täysin toisarvoinen hänen oikeuksiensa edessä. Olin järkyttynyt ajatuksesta, mutta pyyhin sen taas nopeasti pois, ajatellen kärjistäväni asioita vaan taas suotta.

Nyt kun olen sivukaupalla taas muistellut Jarin virheitä ja pahuutta, on syytä palauttaa ainakin vähän mieleen sitä, mitä tekoa itse olen. Tiedostan varsin hyvin, että mulla on taipumuksena suurennella ja värittää asioita ja tarinoita. Valehteluun en tunne tarvetta, eikä omatunto salli sitä, vaikka kovasti yrittäisinkin. Paljastan itseni ennemmin tai myöhemmin, koska en saa rauhaa, ennenkuin olen korjannut asian oikeaan ruotuun. Tämä on testattu ja kyllä, olen huono valehtelija. Mutta suurentelu. Kun kerron jotakin asiaa, haluan kovasti saada toisen tuntemaan ja käsittämään tuon asian edes hiukan siihen suuntaan, kuin olen sen tarkoittanut. Tämä suistaa mut usein buustaamaan tunnetta ja värittämään juttua. Se varmaankin nousee lopultakin taas heikkoudesta. Siitä tunteesta, että jollen tee itseäni riittävän ymmärrettäväksi ja kiinnostavaksi en riitä, en kelpaa, en kiinnosta. Olenko oikeilla jäljillä en tiedä, mutta voi ihmistä ja ihmisen pienuutta. Minuakin. Suodata nyt tässä sitten, paljonko olen näitäkin tarinoita värittänyt. Täysin varmasti jonkin verran. Mutta valehteluun en sorru.

Taitaa olla aika taas mennä untenmaille. Ihmeen rauhallisesti olen saanut viime aikoina nukuttua, vaikka vieressä onkin vain muisto. Aiemmin en uskaltanut nukkua yksin tässä isossa talossa, mutta nyt olen jo tottunut. Myönnän tosin, että myttään viereen tyynykasan, joka näyttää Jarin hahmolta. Itsehuijausta parhaimmillaan. Hyvää yötä!

 

 

 

keskiviikko, 7. elokuu 2019

Tositoimiin

Kirjoittaminen on aina ollu mulle tärkeää. Ihan kuin saisi ajatuksiaan paremmin nippuun, kun lauseet laittaa näkyviin. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, usein vasta kirjoittamalla tai puhumalla ymmärrän itsekin, mitä oikein asioista ajattelen. Ja samalla muokkaan ajatustani. Naisille kuulemma aika tyypillistä. Ja miehille varmasti kiusallista. Juuri kun olen kertonut jonkin päätelmäni, saatan perään huokaista; mutta toisaalta on niinkin, että.. Luoja miehiä armahtakoon mun sanaiselta aarteistoltani ja ajattelun monimutkaisuudelta. Tärkein pointti mun kirjoittelulle on kuitenkin se, että saan pahan päivän varalle jotakin kouriintuntuvaa. Sille päivälle, kun muistan vaan kaiken mukavan, sen tutun ja turvallisen. Kun ikävä iskee, epävarmuus ja muistikuvat häilyvät valon ja varjon rajamailla. Ajalla on se taipumus kullata muistot. Jos joskus kuitenkin katuisin tätä ja itkisin silmät päästäni. Silloin voin lukea. Etten millään hinnalla enää kaipaisi palata tähän kohteluun, tähän alistettuun tilaan, jossa mulla ei ole mitään arvoa. 

Palaan vielä matkaan ja sen viime metreihin. Jari nukkui viimeisenä yönä eri huoneessa. Siellä, jossa oli ilmanviilennin. Heräsin yöllä yltäpäältä helteen hiostamana. Nousin ja kävin kysymässä, voisiko ilmastoinnin laittaa hetkeksi päälle, jotta viilentyisi. Pyysin, että laittaa sitten pois, jos se häiritsee hänen untaan. Jari murahti joon. Aamuyöstä piti herätä ajoissa lentoasemalle lähtöön. Jari keitti kahvit ja paahtoi leivät. Kiitin ja kysyin, saiko nukuttua yhtään. Ynähti äreästi ja sanoi, että mitenkäs siinä nukut, kun ilmastointi pauhaa täysillä. Kauhea nuhakin tuli, on aivan tukossa. Päätin vastata kylmästi, niinkuin mun aina olisi näihin ylimielisiin tokaisuihin tehnyt mieli sanoa, mutta olin niellyt sen. Sanoin Jarille, nyt on aivan turha valittaa, koska sanoin nimenomaan, että sulkee koneen, jos se yhtään häntä häiritsee. Hänen valvomisensa ja nuhansa eivät ole minun syytäni millään tavalla. Jarissa välähti salama. Työnsi kiivaasti lautasensa sivuun ja karjui "Vitunvitunvittu!!!#" istui viisi minuuttia täysin hiljaa ja tuijotti lautastaan liikahtamatta. Sitten jatkoi syömistä ja lausahti: "Sinä valitsit itse nyt tämän tavan hoitaa asioita. Valitsit, että puhetyyli on tästälähin tällainen, muista se". HIljaisuuden piinan alla lähdettiin lentoasemalle. Katseet lattiassa, sanattomina. Koneessa Jari otti taas mun käden käteensä, se tuntui hyvältä, kaikesta huolimatta. Ihan kuin se olisi sittenkin välittänyt.  

 Matkan aikana oli jo sovittu asuntovälittäjän kanssa tapaaminen. Keväällä tehty valmis sopimus odotti vain allekirjoituksia, ja homma olisi sillä selvä. Talo myynnissä. Pienten lentotorkkujen jälkeen ajelimme pankkiin raapustamaan nimiämme. Matkalla radio soitti laulua. Pysähdyin kuuntelemaan sanoja ja olin niin ilkeä, että väänsin lisää volaa. Enkä mä voinut kuin hymyillä koko matkan, niin osuvalta tuntui nuo sanat. Jari mutristi kulmiaan. Voi kiitos Justin, sä niin sanoit sen.

NImet alle ja keväällä olikin jo jaettu sanallisesti kaikki tavarat. Jari kiireesti päivitti sopimukset. Lokakuussa on erokin jo selvä, harkinta-aika päättyy ja eron saa voimaan. Näin nättiin nippuun ja nopeasti kaiken saa aikaan. Vaivattomasti ja helpolla. Koko elämä pakettiin. Kuljin kuin sumussa. Tajunnan ja epätodellisuuden tunnun rajamailla.Juurihan vasta suunniteltiin lomia ja kaiken piti jatkua hyvin. Mutta nyt on näin. Ja toisaalta se tuntuu ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Nöyryytetty ja häpäisty olo. En tiedä, miksi musta tuntui edellisenkin eron aikana, että mut oli häpäisty. Yksin jäämisen häpeä. MItä ne ajattelee, ihmiset. Täytyy olla vaikea tai huono nainen, että jo toinen liitto päättyy eroon. En voi kaikille kertoa tarinaa kulissien takana, enkä haluakaan. On vaan kannettava se tuskainen tietoisuus, että mua ei ehkä ymmärretä eikä edes uskota. Jarilla on kauniit kasvot monien ihmisten edessä. Ei ne voi uskoa, että sillä olisi mitään narsismiin liittyvää. Sitä paitsi, se on nykyään kielletty sana. Se on N-sana, jota ei turhaan lausuta. Ja useiden eronneiden lauseet sisältävät sen. Koska sanaa käytetään niin paljon ja väärin, sitä ei saa käyttää ollenkaan. Tai saat itse hullun ja syyllistäjän, väärien diagnoosien tekijän leiman. Olen kuitenkin vahvasti tullut siihen tulokseen, että tästä on Jarin kohdalla kysymys. Järisyttävä ihme pitäisi tapahtua, että joku saisi vielä mun pään kääntymään. Että voisin uskoa, että meidän parisuhde ei vain onnistunut tai mä vain olisin niin hankala vaimo, ettei mun kanssani voisi kukaan olla. Päivittäin edelleen silti punnitsen asioita. Muistelen ja kokoan. Ja pyydän ymmärrystä, viisautta ja levollisuutta kaiken keskellä. Että saisin vapautua siitä leimasta itseni silmissä, että teen aina ylilyöntejä ja olen vainoharhainen.

Jari on saanut kämpän. Muuttaa kahden viikon päästä ja minä jään tähän, kunnes talo on myyty. Välittäjä on toiveikas, niin paljon on ollut katsojia. Mä luotan siihen, että asiat hoituu juuri sillä aikataululla, kuin hyvä on. Toivo alkaa nostaa päätään, että kaikki voi muuttua hyväksi. Että elämässä saattaa olla vielä hyviä juttuja. Parempiakin juttuja, ja ne vasta odottaa tuloaan.

 

 

tiistai, 6. elokuu 2019

Armonlaukaus

 

Yksinäistä. Vaikken ole yksin fyysisesti, vaan vieressä on paljon ystäviä, työkavereita ja perheenjäseniä, silti sisällä kaihertaa. Tunne siitä, ettei ole sydämen jakajaa, kokemusten ja olemisen jakajaa. Silti en tunne enää kaipuuta Jarin lähelle. Petetyksi tulemisen tunne on niin vahva, että se painaa alleen kaiken muun. Eihän Jari edes ole se mies, jota rakastin. Se mies oli unelma, jota ei koskaan ole ollutkaan. Niin karua kuin se onkin, mulla ei ole ketään, johon ikäväni painaisin. Jarin hahmo on muuttunut mun silmissäni täysin eri ihmiseksi. Täysin tuntemattomaksi. Olenko joskus jakanut haaveeni, tunteeni, vuoteeni ja elämäni hänen kanssaan?! Tuntuu hyvin vieraalta ja etäiseltä koko ajatus. Tälläerää Jari asuu vielä alakerran takkahuoneessa ja askeleemme risteävät muutaman satunnaisen kerran viikossa, Vieras mies mun talossani.

Takkahuoneesta herää muistoja. Monta hyvää ja kaunista muistoa kynttilänvalossa syödyistä aterioista, hauskoista leffahetkistä ja hieronnoista takan edustalla, kuin elokuvissa ikään. Ja sitten ne ikävät hetket. Lukuisat kerrat mykistyneen, loukkaantuneen ja vihaisen miehen vierellä. Päässä risteilivät ajatukset ja epätoivo, miten ihmeessä voisin auttaa tuota miestä, auttaa meidän parisuhdetta ja itseäni. Ja mistä kaikki johtuu. Mitä voisin tehdä toisin, missä olen toiminut tai sanonut väärin. Hiljaisuus. Sitten se kerta, kun Jari laittoi kesken työpäivän kuvia huonekaluista kaverin mökiltä, tarvitaanko? Varovasti vastasin, että en oikein tiedä mahtuuko mihinkään. Loukkaantunut "Aha" tuli heti sen perään. Pehmitin vielä vastaustani ja sanoin, että jos haluat, niin voit toki tuoda, en kiellä. Jari raahasi kotiimme vanhan kirjahyllyn ja sohvapöydän. Harmistuneena, mutta ulospäin hymyillen otin tavarat vastaan. Takkahuoneessa oli jo kirjahylly ja pöytä, joten ne piti nyt raivata johonkin. Jari oli erittäin kireä ja jotenkin ihmeellisesti vihainen MINULLE, ikäänkuin olisin ehdottomasti halunnut nämä uudet huonekalut meille. Tiuskaisi, että "No niin, koitappa sitten sovittaa ne johonkin ja mihinkä nämä vanhat laitetaan. Minä en ainakaan ala roudaamaan niitä kaatikselle". Tunsin itseni jotenkin aivan ääliöksi ja nielin taas hämmennykseni tilanteesta. Häpeä painoi alas. Häpeä siitä, että toinen ihminen kohteli mua siten ja mä annoin hänen tehdä niin. Hän sai mut tuntemaan itseni arvottomaksi ja epäilemään omaa arviointikykyäni sopivasta käytöksestä. Epäilin ymmärrystänikin.Tuntui pahalta, epäoikeudenmukaiselta. Mietiskelin myöhemmin ääneen Jarin äreyttä suhteessa siihen, että hän itse halusi tuoda tavarat. Jari vaiensi mut yhdellä lauseella:" Älä taas ala vääntää"

 Mutta sinne lennolle. Jari tarjosi kentällä ruuat ennen koneeseen nousua. Jutteli ja hymyili, kuin kaikki olisi niinkuin ennen. Jari piteli koneessa mun kättä kädessään, tsemppasi, kun tiesi, miten jännitän nousua. Perille päästiin ja tuli vähän oikean loman tuntua. Ehkä tästä kaikki vielä selkenee ja liittokin pelastuu. Aamulla nautittiin etelän lämmöstä, ihasteltiin pikkukauppoja, ravintoloita ja kuppiloita. Palmuja ja turkoosin vihreää merta, jota riitti silmänkantamattomiin. Aurinkoa, jota ei kotimaassa oltu nähty sitten kesäkuun. Tehtiin suunnitelmia päivien kulusta. Päivä vietettiin rannalla ja illalla syötiin hyvin. Sitten kaaduttiin sänkyyn ja Jari kietoi kätensä mun ympäri. Siihen oli hyvä nukahtaa.

Seuraava päivä kului samaan tapaan, mutta Jarin olemukseen hiipi taas etäisyys. Ei halunnut koskettaa, katse ei kohdannut ja tunnelma alkoi olla vaisu. Rannalla maatessa ajattelin tilaisuuden tulleen. Kun on hyvä olo ja aikaa, voisi turvallisesti lähentyä toista ja päästä takaisin yhteyteen, joka joskus on ollut. Jutustelu jäi yksipuoliseksi ja Jari oli viileä. Kysyin, mitä hän oli pitänyt hengellisistä juhlista ja mitä Jumala ja usko hänelle nykyään merkitsevät. Kerroin, että itse sain sieltä paljon ajateltavaa ja sanoja, jotka puhuttelivat ja lohduttivat. Jari oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi, että heti ensimmäisestä laulusta alkaen hän tunsi vahvasti, että Jumala on edelleen hänelle hyvin merkittävä juttu. Samaan hengenvetoon hän kertoi, että oli pyytänyt Jumalalta jotakin vastausta kysymyksiinsä ja saaneensa sen. (sanavalinta lähes sama, kuin mitä olin ennen kesäjuhlia kaverilleni viestittänyt..vastauksen pyytämisestä Jumalalta sen aikana) Sitten hän kertoi palaavansa tähän aiheeseen loman jälkeen. Tässä kohdin outo värähdys kävi lävitseni. Mietin hetken ja katselin merta, jossa kuohuili pieniä vaahtopäitä hennossa tuulessa. En minä tämän tiedon varassa voisi lomaani viettää tyynellä mielellä. Odottaen armonlaukausta, jonka arvasin tulevan.

Pyysin Jaria avaamaan ajatuksensa. Sanoin, että arvasin jo niiden suunnan ja toisaalta sen pyörittely arvailujen varassa pilaisi lomani. Mielummin haluaisin kuulla nämä asiat heti ja saada aikaa pureskella asioita kaikessa rauhassa loman ajan. Ja tilannehan ei tämän hetkisestä muuttuisi mitenkään. Ja Jari avasi. Kertoi hyvin ykskantaan ja tunteettomalla äänenpainolla, että hän tuntee minua kohtaan pelkkää inhoa. Kertoi saaneensa Jumalalta vastauksen, että hänen ei enää tarvitse jaksaa näitä minun ylilyöntejäni, jatkuvaa vääntämistä ja mustasukkaisuuttani. (mietin vain, mikä oli hänen oman mustasukkaisuutensa määrä kontrolleinteineen minua kohtaan, mutta en sanonut ääneen, koska se olisi ollut aivan turhaa) Kertoi saaneensa Jumalan edessä rauhan, että voi luovuttaa tämän parisuhteen osalta ja Jumala ei häntä siitä soimaa. Hän on oikeutettu saamaan vapautuksen vaikeasta ihmisestä ja liitosta. Vastasin rauhallisesti, että en minäkään näin ollen enää tahdo tällaista liittoa jatkaa, jos hän tuntee niinkuin kertoi.

Kiitin rehellisyydestä ja vajosin typertyneenä ajatuksiini. Kävin kävelemässä rantaviivaa kilometritolkulla ja tyynnyttelin mieltäni. Rukoilin ja huusin Jumalaa antamaan mulle ymmärrystä ja voimia tämän kaiken kestämiseen ja läpivientiin. Illalla käytiin vielä syömässä. Tekstailin muutamalle tärkeälle ystävälle katkerimpia ajatuksiani ja sain tsemppejä, joita kipeästi tarvitsin. Jari tuli parisänkyyn viereeni, mutta käänsimme selät toisillemme. Ennen nukahtamista tajuntaani hiipi vielä ajatus. Missä myytti narsismista olikaan saanut alkunsa? Missä sen tarinan juuret ovat? Pam. Juuri täällä. Tällä samaisella maan kaistaleella, jossa me nyt olimme. Hassu kutkuttava ajatus siitä, että tämä loppukaneetti liitollemme juuri täällä oli pieni muistutus siitä, että Jumala tietää kaiken. Viimeinen vahvistus mun kysymykseeni, mistä tässä kaikessa on ollut kysymys. Kylmät väreet risteilivät selkäpiissäni, mutta nukahdin hymy huulilla. Mun elämä on Jumalan käsissä. Yöllä heräsin haparoiviin käsiin. Jari liimaantui kiinni minuun ja koitti tulla iholle. Silitteli pitkään vartalon kaarta ja uumaa. Olin paikoillani ja hengitin hiljaa. Epäuskoisena  odotin, kehtaisiko se siirtää kättään alemmas, vailla häpeää. Ja kyllä se kehtasi. Siirsin käden eleettömästi sivuun. Se tuli uudelleen. Ja uudelleen. Lopulta alentui kuiskailemaan useaan kertaan, että anna nyt, anna ihan vähän päästä suhun. Viha värähti mussa ja nousin pois vuoteesta. Miten se saattoi. Miten se voi kuvitella, että pystyisin seksiin, kun hän juuri oli kertonut inhostaan mua kohtaan. Nyt myös minä tunsin pelkkää inhoa, en halua tippaakaan tuota julkeaa miestä kohtaan.

Otin hyvin kylmän asenteen. Väistin katseet ja vastasin lyhyillä sanoilla kysymyksiin. Nämä muutamat lomapäivät oli nyt vain vedettävä kasaan, jotenkin. Rannalle.Jari oli kuin ei mitään outoa olisi koskaan ollutkaan. Tilasi meille jääkahvia ja naposteltavaa ja jutteli niitä näitä. Kävin uimassa pitkällä meressä ja viivyin siellä kauan. Vedestä noustessa näin jotakin. Jari ei ollut huomannut mun rantautumista ja hän makoili rantatuolissaan pidellen mun turkoosin sinistä puhelinta edessään. Salamana hän heitti luurin kassiin, kun tajusi mun tulevan. Mutta mä ehdin nähdä. En sanonut mitään, mutta asetin puhelimeen lukituksen. Kun käväisin vessassa ja tulin takaisin, Jarin ilme oli synkistynyt. Huomasi kai, että puhelimelle pääsy oli estetty ja tilanne paljastunut. Asiasta ei mainittu ääneen sanaakaan. Tunsin voitonriemua, sillä olin vahavsti vaistonnut koko viimeisen vuoden ajan, että Jari oli jatkuvasti stalkannut mun puhelinta. Hän ei vain koskaan jäänyt siitä kiinni. En siksi, että saisin oikeutuksen syyttää Jaria, vaan puhtaasti siksi, että en ollutkaan tässä asiassa vainoharhainen. Olisi pitänyt luottaa omaan vaistoon, eikä ajatella olevansa täysin hullu epäilyksineen.

Illalla käytiin vielä syömässä ja Jari joi vähän viiniä. Olin edelleen kylmä ja etäinen ja sellaisena aioin pysyä, koska olin niin vihainen, pettynyt ja ymmälläni. Luovuttanut ja herännyt todellisuuteen. Ja tämä todella oli nyt loppu. Jari koitti nousuhumalassa avata keskustelua. "Oletko koskaan ajatellut, missähän olisit, jollet olisi tavannut minua?"  Sinkkuaikana ennen Jaria join aika usein ja vietin irtosuhde-elämää, joka oli rikkounut mua paljon. Tästä halusi muistuttaa. Vastasin kylmästi, että kuule:" Sinä et ole minua pelastanut, enkä minä sinua. Jos en olisi tässä, olisi Jumala vienyt mun elämääni jotakin toista kautta eteenpäin. SE ei ole sinun ansiotasi, vaikka olenkin toki saanut iloita monista hyvistä kokemuksista kanssasi" Samaan hengenvetoon sanoin myös muutaman sanan omista ajatuksistani. Kerroin, etten ole tuntenut häntä kohtaan vähään aikaan rakkautta, koska tunne kuolee, ellei siihen saa vastakaikua, vaan pelkkää paskaa niskaan. Kerroin, että kuitenkin olen häntä kaiken aikaa rakastanut, koska se on tahdon asia, ei tunne.
Jari itki vuolaita kyyneliä ja näytti, kuin olisi täysin typertynyt moisesta tiedosta. Ehkä hän olikin hämmentynyt siitä, että sanoin hänelle kovia sanoja ja kaikki entinen lämpö ja ymmärrys, nöyrä ja anteeksipyytelevä minäni oli poissa. Kertoi olevansa hyvin ihmeissään ja ettei häntä nyt hämmästytä, miksi meillä oli ollut niin vaikeaa. Siksi, kun en tuntenut enää häntä kohtaan rakkautta ja olin antanut hänen luulla niin. Olin petkuttanut siis. Auts, hyvin kääntyi taas syyllisyys ja syy. En lähtenyt mukaan vääntöön, vaan olin vain hiljaa.

Viimeisenä iltana istuin yksin meren rannalla ja kuuntelin itselleni tärkeitä lauluja. Heitin sormuksen mereen ja itkin. Itkin petettyä elämääni, itkin helpotustani, itkin koko kaikkeutta. Itkin omaa ymmärtämättömyyttä, itkin Jaria ja surin sitä, ettei hän mitään itselleen voi. Sille, että on vaurioitunut sielultaan niin, ettei kykene näkemään itsessään mitään virheitä, ei antamaan tai pyytämään anteeksi, ei tuntemaan empatiaa tai kuuntelemaan omaatuntoaan. Voi miksi hän ei saanut olla eheä, miksei hän voinut parantua, miksei hän voinut herätä? Mun sydän täyttyi silti kiitollisuudella Jumalaa kohtaan. Kiitollisuudella, että tälle kaikelle tuli nyt oikeasti päätös. Mä tunsin syvää rauhaa ja lähdin nukkumaan keveällä mielellä. Vapaana. Ihmeellinen tunne. Epätodellinen.