maanantai, 14. kesäkuu 2021

24.Yllätyskäänne

Pitkästä aikaa on tarve kirjoittaa. Puoleen vuoteen on mahtunut tunteita, ajatuksia, sinkoilua ja seisahtumisia ihan sylin täydeltä. Millaistapa muutakaan se voisi olla, kun on mun elämästä kysymys. Silti annan luvan itselleni ajatella, että olen mennyt ison askeleen eteenpäin. Ironista kyllä, mun kohdalla se tarkoittaa juuri sitä, että olen oppinut elämään enemmän tässä hetkessä. Olemaan läsnä omassa elämässä, nauttimaan siitä, mitä nyt on. Ei kieriskelemässä menneissä, tai haahuilemassa tuleviin, vaan tässä päivässä. Toki ajatukset kaartelevat välillä omiaan, mutta ajattelen, ettei minkään menneen, tai tulevan tarvitse vaikuttaa tämän päivän onnellisuuteen.

 

Talvi hurahti ohi kuin itsestään. Tapaus ”Erkki” väistyi mielestä yllättävänkin nopeasti. Mietin, etten onnekseni ollut kai päästänyt miestä sittenkään kovin syvälle sydämeeni. Niitä ihmisiä, jotka tulevat ja menevät, jättävät jälkeensä jonkin opetuksen. Tunnen suurta kiitollisuutta ja iloitsen siitä, että kun katselen nyt taaksepäin, näen uudenlaisia merkityksiä asioille. Ajoitus kaikelle näyttää olevan juuri oikea. Jollen olisi kulkenut juuri näitä teitä, en olisi tänään tässä. Uskon edelleen suureen suunnittelijaan ja tarkoituksiin.

 

Joulun tietämillä palasin vanhoihin kuvioihin deittisaitille.Tapailin taas muutamaa miestä, mutta heti alkumetreillä totesin, etteivät he herättäneet minussa minkäänkaltaista kiinnostusta. Kenties sydän oli mittaansa täynnä kaikkea. Silti pakkien antaminen tuntui ikävältä ja tunsin itseni aika hienohelmaksi. Olin kuitenkin tyytyväinen huomatessani, etten sortunut ottamaan ketä tahansa, joka vain suostuisi tyydyttämään rakkaudennälkääni. Tiedostin, mitä haluan ja mitä en, enkä ollut epätoivoinen. Aloin tottua ajatukseen, että voisin olla onnellinen ja kokonainen myös yksin. Miesseuran etsiminen ei ollut enää prioriteetti.

 

Uudenvuodenaatto lähestyi ja tunsin itseni hyvin yksinäiseksi. Mietin aavistuksen harmistuneena, mitä tekemistä tai seuraa itselleni järjestäisin, etten lahoisi mökkiini. Lopulta päädyin kuitenkin viettämään sen ihan yksin. Ostin pakastepizzan ja siiderin, saunoin ja kuuntelin musiikkia, kelailin viime vuoden tapahtumia. Illan mittaan tajusin, että mun oli hirveen hyvä olla. En tuntenut minkäänlaista yksinäisyyttä tai ahdistusta, vaan nautin täysin siemauksin olostani ja rauhasta. Huomasin, etten enää pelkää olla yksin. Tulen toimeen ajatuksieni kanssa, enkä pelkää olla itseni seurassa ihan kahden :) Se oli jotenkin erityinen ja tärkeä kokemus.

 

Viikot kulkivat kohti kevättalvea. Eräästä vanhastaan tutusta ihmisestä tuli mulle hyvin tärkeä ystävä. Hänen kanssaan olin kesästä saakka jakanut painavia mietteitä elämästä, parisuhteista ja eroon liittyvistä haasteista. Tero osasi kuunnella ja oli itsekin hyvin avoin. Hänellä oli samankaltaisia kokemuksia narsistisen ihmisen rinnalla elämisestä. Terolle itkin Erkin kylmää temppua ja hänen eleensä tuntui hyvin lämpimältä. Painoi käden mun kädelle, katsoi silmiin ja lohdutti tsemppisanoin. Vietettiin välillä viikonloppuisin yhteisiä iltoja, juteltiin ja syötiin yhdessä. Mukavia, lämpimiä ja luottamuksellisia keskusteluja. Ilmeisesti kummallakaan ei ollut sen suurempaa kipinää muuhun, kuin vain ystävyyteen.

Eipä sillä, ettenkö olisi laittanut merkille, että mies oli kivaa katseltavaa,

 

Ja sitten. Elämä se on niiiin kummallista.

Yhtenä iltana päätin ylittää uskallukseni rajat, ja ehdotin yhteissaunaa erikseen saunomisen sijaan. Lupaan ja vannon, ettei mulla ollut mitään aikeita miehen suuntaan.. ja Terohan empimättä suostui. Vähän uhmakkaastikin ajattelin, ettei mun tarvitse kaverille näyttää yhtään miltään, eikä olla mitään muuta, kuin se, joka oikeasti olen. Sillä vartalolla, niillä arvilla ja elämän kuluttamilla ruumiinosillani, kuin olin. Enkä tuntenut edes vaivautuneisuutta. Hyvin vapauttava kokemus.

 

Jotain tapahtui. Tero laittoi perään viestin, kiitteli, että harvoin saa saunoa kaksin kauniin naisen kanssa. Tuntui yllättävän mukavalta. Valvoin seuraavan yön ja mietin tuota miestä. Yhtäkkiä en saanut mielestä sen olemusta. Sen pitkiä inkkarihiuksia, tummia mantelisilmiä ja kroppaa, joka oli kuin Luojan parhain veistos. Kaikki ne käydyt keskustelut, sydämen ja sielun kauneus heräsi mulle eloon ihan uudella tavalla. Näin miehen. Miehen, jota ei verhonnut salaperäisyyden ja tavoittamattomuuden varjo, vaan kiinnostava rehellisyyden ja avoimuuden säde.

 

Muutaman viestin jälkeen oli selvää, että molempien sydän oli kiemuralla. Oli vaikeaa odottaa seuraavaa tapaamista. Tuntui hassulta, miten toisen näkeminen herätti yhtäkkiä perhoset vatsaan ja laittoi sydämeen kiivaamman rytmin. Rakastumisen huumassa sydän skannaili mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Päivänsäde ja menninkäinen, gospel ja death metal.. Silti sielujen samankaltaisuus ja yhteys, rikkinäisyys ja halu korjaantua. Työkuviot, lapset, exät, asuinpaikkojen etäisyys, Teron koiratalous ja molempien kyky uuteen suhteeseen. Kaikkea tuli mietiskeltyä syvemmin. Mahdollisuus tuli mahdottomuutta vahvemmaksi.

 

Ihailen Teron tapaa puhua asioista suoraan. Monta turhaa solmua jäi heti alkumetreillä syntymättä, koska keskusteltiin ne avoimesti. Sitouduttiin pian seurusteluun. Jotenkin turvallinen tunne, kun toisen tuntee jo vuosien takaa ja kaikki on alkanut ystävyydestä.

Olen häikäistynyt Teron persoonasta, mitä enemmän häntä opin tuntemaan. Hellyys, hyväntahtoisuus, lujuus ja suoraselkäisyys. Elämänhallinta, oikeudentaju, huomaavaisuus ja vahva tunneäly. Empatiakyky, tietynlainen nöyryys ja vahvuus, joka nousee oman heikkouden tiedostamisesta. Voisin jatkaa listaa loputtomiin. Ja luulen, että vielä paljon hyviä piirteitä ja ominaisuuksia on löytymättä. Vikalistaa voisi koota jokaisesta, enkä tokikaan kuvittele liian ruusuisia. Mutta niin kauan, kun mua ei tarkoituksellisesti rikota lisää, ei ole tarvetta kaivaa toisesta esiin huonoja puolia. Mulle riittää, että tiedän hänen kykenevän katsomaan peiliin ja olevan valmis kasvamaan ihmisenä kaiken aikaa. Koen tasavertaisuutta, en ole hänen ylä-, enkä alapuolellaan ja se tuntuu hyvältä. Turvalliselta ja tasapainoiselta kumppanuudelta.

 

Teron silmät katsovat niin syvälle omiini, että tuntuvat läpäisevän kaiken. Alkuun se oli mulle vaikeaa. Mitä jos se näkisi mun epävarmuuden, mun heikkouden, jopa sen, mikä itseltäni on pimennossa. Sen kosketus on jotain niin eheyttävää, lämmintä ja herkkää, että on vaikeaa olla syvästi liikuttumatta sen voimasta. Enkä ollut koskaan, KOSKAAN ennen katsonut miestä oikeasti rakastellessa silmiin. Tajusin piilottelevani häpeää, joka minussa on. Vapautuminen sen otteesta on vireillä. En edes tiennyt, että seksi voi tuntua intohimon ja nautinnon lisäksi myös rakkaudelta ja syvältä yhteydeltä. Ehkäpä tässä on sitä kaipaamani  todellista, aitoa rakkautta, sellaisena, kuin ihminen sitä pystyy antamaan ja kokemaan. Näin haluan uskoa ja siihen sitoudun. Ainakin pohjana on erittäin hyvät eväät onnistua. 

 

Olen saanut kokea paljon uusia asioita ja harpannut ison askeleen eheytymisen tiellä. Osa korjaantumisesta on työtä oman itsen ja Jumalan kanssa, mutta on asioita, jotka voivat korjaantua vain korvaavassa kokemuksessa toisen ihmisen kanssa. Olen huomannut, että itken nykyään harvoin ja nauran paljon. Toki olen joutunut käsittelemään myös hankalia tunteita, myös mustasukkaisuuttani ja pelkojani, mutta koen, että tulen niiden kanssa toimeen. Saavat käydä ja tuntua. Maistelen niitä ja päästän menemään, en jää märehtimään tai reagoi niihin.

 

Tero on ihmeellinen ja ihana lahja, monella tavoin täydentää, vahvistaa ja antaa iloa mun elämään, laittaa onnellisuudelle vahvat kultareunukset. Mutta tiedän, ettei mun onnellisuus ole sittenkään yksin hänen varassaan. Se ajatus tuo levollisuutta ja rauhaa uskaltaa elää ja nauttia siitä. Sitä samaa toivon osaavani olla hänelle ja sen eteen olen valmis tekemään työtä. Oppiakseni osoittamaan rakkautta ja luottamusta. Vahvistaakseni ja täydentääkseni hänen olemustaan oikealla tavalla.

Monenlaisia tunteita on varmasti risteillyt molempien rinnassa, kysymyksiä ja epävarmuuttakin, mutta elämän kuuluukin maistua ja tuntua. Yhdessä on päätetty, ettei murehdita menneitä eikä tulevia enempää, kuin on tarpeellista. Ja kaikesta puhutaan. Molemmilla on oma elämä, viikonloppuisin ollaan yhdessä ja juttu tuntuu toimivan hyvin näin. Ikävän tunne on viikolla ajoittain kutkuttavan mukava ja toisen näkemistä odottaa innolla. Tulevaisuus on vielä avointa, mutta tämä hetki täynnä uskoa, toivoa ja tahtoa. Rakkautta. Ja edelleen, niinkuin mä uskon, suuremmissa käsissä.

maanantai, 14. kesäkuu 2021

23. Sikaa säkissä ja muita Joulun ajatelmia

On Jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen ja sanaton on sydämeni kieli.. Havahdun tähän hetkeen. Mitä ikinä Vexi onkaan lauseillaan kuvannut, se osuu tänään muhun omalla laillaan. Elämä on laittanut jälleen sanattomaksi. 

Sanoja tavoitan kyllä määrättömän määrän. Sanoja, jotka jäivät sanomatta, sanoja, jotka päätin olla sanomatta ja sanoja, jotka jäävät ikuisiksi arvoituksiksi ja haihtuvat savuna ilmaan. Toisaalta hymyilyttää, koska en ikinä olisi uskonut, miten elämä voikaan kuljettaa vuoden aikana tunnelmasta kolmanteen. Jos olisin antanut ennustuksen, olisin väittänyt kantavani tänään edelleen mukanani kipua Jarista ja niistä muistoista. Ilokseni voin todeta, että mitään siitä ei ole jäljellä. Voin täysin sydämin ja rinnoin toivottaa hänelle hyvää elämää, vailla katkeruuden häivää. Se on enemmän, kuin voitto.

Huhtikuussa astui virallinen ero voimaan. Ajattelin silloin, ettei kukaan, koskaan voi täyttää sitä aukkoa, jonka hän elämääni jätti. Eikä mua innostanut hiukkaakaan kukaan muu. Vasemmalla kädellä kuitenkin kirjauduin deittisivuille. Ja miten väärässä taas kerran olinkaan. Jo toukokuussa, muutaman huonon matchin jälkeen tuli se yksi kiinnostava. Sanotaan häntä nyt vaikka "Erkiksi" (Koska tää oli yksi mun elämäni erkeimmistä kokemuksista). Verbaalinen näppäryys ja leikkimielisyys osui suoraan mun suoneen. Kikattelin ja kiemurtelin naurussa tuntitolkulla, kun tekstailtiin. Mies sai mut hyvälle tuulelle, sai hymyilemään ja unohtamaan huonot asiat. Herätti mussa eloon auringon, innoitti takaisin sanalliseen luovuuteen ja napsautti valot ilon huoneeseen, joka oli päässyt pimenemään. 

Oltiin päivittäin paljon yhteydessä ja tuli tavaksi tekstailla ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Samalla tuli tavaksi jättää ihminen aivokäyrälle kaikeksi aikaa. Jätin kuitenkin miehelle tilan viedä tai olla viemättä. Vastailin, kun sieltäpäin tuli ensin jotain. Meni monen monta viikkoa, ennenkuin Erkki halusi nähdä. Aloin olla jo kiusaantunut. Pelkäsin, että rakentaisin tekstailun perusteella harhauttavan mielikuvan, johon ihastuisin ja sitten putoaisin korkealta, jollei nähdessä syntyisikään kipinää. Hyvin yllättäen eräänä iltana hän ehdotti tapaamista, kun olin siihen jo vähän puskenut.

Sydän pamppaillen lähdin tapaamaan miestä. Tavattiin risteyksessä. Jo kaukaa näin, että ulkonäkö oli karumpi, kuin kuvissa. Juttu lähti kuitenkin kulkemaan kivasti ja naurua riitti koko illalle. Ajattelin kaupungilla kävellessä, että tällä miehellä ei ainakaan voi olla pelikuvioita messissä, kun avoimesti kuljettaa mua kaikkien nähden. Se vei mut ulkolavalle tanssimaan ja häikäisi täysin tanssitaidollaan. Illasta jäi jännä väreily, vaikken ihan vakuuttunut ollutkaan. Mies antoi ymmärtää olevansa viehättynyt. Halusi uusinnan heti seuraavana iltana. Ja niin tehtiin. Tälläkertaa ilta päättyi pitkään halaukseen ja se tuntui kivalta. Pieni värähdys kävi lävitseni silläkohdin.

Käytiin kesän aikana muutaman kerran järvellä uimassa, vietettiin yhdessä useita tunteja ja kesän helle taisi pyrkiä nahan alle, koska tilanne alkoi kuumottaa. Halaukset muuttuivat tuntitolkulla suutelemiseksi..olin kuin teinityttö ensisuudelmien kuohuissa. Mikä olisikaan tuntunut paremmalta, kuin kuumat, pehmeät huulet vasten omia, janoisia. Tuntea itsensä halutuksi ja alkaa varovasti haluta sitä lisää ja lisää. Edelleen kamppailin silti ajatuksissani kasvoihin tottumisen kanssa. Vähän hölmöstikin mietin, että toisaalta olisi hyväkin, ettei hänen olemuksensa käännä jokaisen naisen päätä..ja mun ei tarvitsisi ainakaan tuntea mustasukkaisuutta.

Erkki käyttäytyi aina hyvin, osoittautui ajattelultaan älykkääksi ja hyvin erilaiseksi, kuin kukaan aiemmin tuntemani mies. Selvästi monilahjakas, taiteellinen ja lempeä, vakaa mies. Hänen kanssaan sai käydä pitkiä, hyviä keskusteluja ja hän vastasi aina maltilla ja tyyneydellä hankaliinkin haasteisiini. Erkki kertoi vakavasta läpikäydystä sairaudestaan, joka oli muokannut lisää hänen muutenkin hyviin arvoihin perustuvaa ajatusmaailmaansa. Löydettiin samankaltaisia elämänkolhuja taustalta. Ärsytyskin kyllä heräsi, kun mies sanoitti itsevarmaa olemustaan ja kertoi, ettei oikeastaan tarvitse ketään mihinkään. Edes jakamaan mitään ongelmiaan. Pärjää kaikessa itse ja se riittää.

Erkki kävi tuli käymään mun kodissa ja päästi mut omaansa. Se herätti mussa lisää luottamusta. Hän ei kuitenkaan avannut elämästään arjen tasolla juuri mitään, eikä liioin kysellyt mun tekemisiä. Aito kiinnostus kuulsi kysymyksistä läpi, kun puhuttiin seksistä. Se vähän häiritsi. Viikonloppuisin tuli usein hiljaista, hän hävisi omiin kuvioihinsa. Kertoi kiireestään ja ajanpuutteestaan. Kertoi entisestä tyttöystävästään, joka oli ollut kovin yliriippuvainen ja tarvitseva. Näin sai mut tehokkaasti varomaan minkäänlaisia vaatimuksia hänen suuntaansa. Viestit ja tapaamiset jatkuivat ja koin hirveää tunnontuskaa siitä, että päästin fyysisen kanssakäymisen maaliin saakka. Muuten suhde ei kuitenkaan edennyt. Sanoin, etten halua seksisuhdetta. Tyrmistyttävä vastaus mieheltä oli, ettei hänkään, mutta seksillinen suhde olikin aivan eri asia, ja se olisi tällähetkellä hyvä vaihtoehto. Kyselin hänen aikomuksiaan ja hän vakuutti, että mun kanssa tuntuu, että kaikki on mahdollista. Tarkoituksena oli tutustua lisää, hänellä kestää niin kauan opetella tuntemaan toinen ja tietää, mitä itsekin tuntee. Tykkäsi musta kuulemma koko ajan enemmän ja enemmän. Halusi jatkaa deittailua edelleen kanssani ja lupasi ilmoittaa, jos tulisi päätelmään, ettei vakavampi tavoite enää kiinnostaisi. Mä olin jo auttamatta ihastunut ja sanoinkin sen hänelle.

Olin tapaillut ajoittain muita, koska homma oli niin pysähtynyt ja ymmärsin, etten voinut kasvaa häneen ja toivoon kiinni väärällä tavalla. Tilanne alkoi syömään mua aikalailla. Sain seurusteluehdotuksia ja peräti kolmet pakit annoin, kun en vaan kiinnostunut kenestäkään. Erkille oli ihan ookoo, kun kerroin, että edelleen etsin onneani. Tuntui vain kypsältä, kun hän sanoi, että mun täytyy kattoa tilanteet ja nähdä se, mikä on oikeasti arvokasta.

Lopetin välillä yhteydenpidon Erkkiin, koska tunsin, että pakko tästä on jatkaa eteenpäin. Ja sitten halusin jatkaa kuitenkin. Tunsin niin isoa ikävää ja luopumisen tuskaa. Erkki oli opettanut mut siihen, että hetkittäinen hiljaisuus viesteissä ei tarkoittanut "tuntojen viilenemistä" vaan oikeasti sitä, ettei hän ehtinyt. Ja uskoin sen. Ne hidastuivat ja kiihtyivät, vaihtelu oli kaikenaikaista. Totuin siihen. Ikävöin miestä kuitenkin aika paljon ja hän oli ajatuksissani kaiken aikaa. Lisääntyvällä määrin kylläkin sillä, että halusin selvittää, mikä tämä juttu oikein oli. Kokoilin tilanteita mielessäni ja päädyin kiinnittämään huomiota muutamiin seikkoihin, jotka olin ohittanut vain panemalla hätäisesti merkille. Mies jätti autonsa aina kauas mun talosta tullessaan mun luo kylään..miksi ihmeessä? Tapaamiset pystyi järjestämään vain hyvin nopealla varoajalla, ei uskaltanut sopia mitään etukäteen? Ei ollut millään tavalla kiinnostunut mun kodista tai asumisesta ym. käydessään, iski vain muhun kiinni samantien? Ei koskaan soittanut, homma toimi vain viesteillä "sopivaan aikaan"?

Huomasin loppuvaiheessa, että hänen puhelimensa oli "lentotilassa tms ajoittain, koska viestit ei heti toimittuneet. Tein sitä itsekin, kun en halunnut, että näkee mun viettävän aikaa wu:issa. Ikävää, kun pitää alkaa kartoittaa todellisuutta tarinoiden takaa. Mutta sitä elämä on. Näiden ynnäämisten aiheuttamien epäilyksien ja turhautumisen jälkeen laitoin jälleen kerran Erkille viestin, etten jaksanut enää odottaa ja toivoa hänestä enempää. Motivaatio siihen oli tyystin ehtynyt.

Viimeisimpinä kertoina, kun hän kävi luonani, tunsin lähinnä hämmennystä. Kun ovi meni kiinni hänen perässään, en tuntenut oikeastaan mitään. Tyhjyyttä. Ja joka kerta kuitenkin muutaman päivän päästä sama kaiho nousi pintaan. Päättelin, että olin ihastunut siihen olemukseen, jonka hänestä kirjoittamisen kautta tunsin. Olin kiintynyt läheisyydentunteeseen, niihin lämpimiin halauksiin ja suukkoihin, joita häneltä sain. Se oli alkanut tuntua tutulta ja turvalliselta. Mutta en loppujenlopuksi tuntenut tätä ihmistä ja hänen elämäänsä juurikaan. Epävarmuus omista tunteista kasvoi. Silti jokin syvä lämpö oli kaiken yllä. Erkki kertoi, että mua ajatellessa tuntuu, kuin avautuisi taivaallinen ovi, josta tulvii valoa. Mä olen aurinko, valo ja totuus. Niin mä olenkin. Mutta hän oli jotain muuta, kuin sanoi olevansa. Tiedän sen nyt ja olen siitä tiedosta kiitollinen.

Tulin kirpparilta ja viereen pysäköi auto. Samanlaiset housut kuin Erkillä, huomasin heti. Salanmannopea liike häneltä, käänsi selkänsä muhun päin tajutessaan mut, veti kaulusta päänsä suojaksi. Koitti erittäin nolosti piiloutua ja mutisi jotain naiselle, joka oli noussut samasta autosta. Äärimmäisen noloa ja hölmön näköistä ja se paljasti oikeastaan kaiken. Eihän hän ollut mulle mitään velkaa, ei edes selityksiä, miksi siis piiloutua? Kyllähän se jysäytti mut pohjalle saakka sillä sekunnilla, kun tajusin, että mua oli vedätetty jälleen kerran. Tunnustan, että kiroilin itkunsekaisesti ääneen, kun lähdin ajelemaan omaan suuntaani.

Olin juuri pudottanut postilaatikkoon kirjan, jonka halusin hänelle antaa. Olin halunnut loppuun saakka osoittaa vilpittömyyttäni ja kykyä myös jatkaa elämää. Toisaalta sitä toivoa, joka mussa elää vahvana, tapahtuu sitten mitä hyvänsä. Kirja kertoi rakkaudesta, Jumalasta ja Jumalan rakkaudesta. Sinne se meni, enkä edes kadu. Sen halusin hänen käsiin musta jäävän. Voisinhan mä kostaa. Voisin ottaa yhteyttä naiseen, joka oli hänen ns. exänsä, tunnistin heti. Kysellä, kauanko meillä oli ollut jaossa sama mies, paljastaa totuuksia. Mutta mitäpä mä siitä hyötyisin. Kierrättäisin pahaa ja tuon miehen sydän siitä tuskin muuttuisi. Illalla tekstasin ja kysyin vielä, oliko juttu kestänyt pitkään ja olivatko nyt yhdessä. Hirveä selitys hänen surkeasta elämästään ja hyvyydestään, joka kääntyi arvaamatta viistolleen. Kertoi, että on ajatellut kokeilla tätä suhdetta uudelleen, josko se tuskin onnistusi sekään. Meni mulla ihan kylmille kiville, eikä herättänyt sääliä. Seuraavan yön valvoin ja kävin läpi koko puolen vuoden, koko tämän tarinan ja raskas kivi oli rinnalla. Siksi, että olin uskonut, toivonut ja luottanut. Mä olin kiinnittänyt sieluni ja sydämeni tähän ihmiseen, olin ottanut tosissaan. Mä tykkäsin siitä oikeasti ja lujaa. Tunsin vihaa niin itseäni, kuin häntäkin kohtaan. Yritin olla varovainen ja kiirehtimättä, mutta tälläkertaa juuri se olikin pahin moka.

Aamulla olin päässyt ajatuksissani sovintoon. Annan anteeksi ja jatkan taas elämää, tämä oli hänen valintansa. Koin myös kummallista myötätuntoa, että heidän pitkä rakkaustarinansa sai jatkua..tai ajatus siitä, että kenties nainen oli kaivannut rakastaan ja sai nyt vihdoin sen hänen ihanan, kuuman sylinsä, jossa mäkin hetken sain olla. Toisaalta mun ei tarvitse myöskään hävetä, tai kokea alamittaisuutta, en mä saanut missään kohdassa oikeaa tilaisuutta. Ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa miehen sydäntä, jossa oli jo joku toinen. Ikuiseksi mysteeriksi jää, oliko mies tarkoituksella katala, vai ajautuiko asiat jossain kohdin niin, että vanha palasi kuvioon. Oliko tarkoituksena pitää mua rinnalla toivomassa pitkäänkin, vai eikö vain saanut sitä sanottua. Ne mietinnät kadotkoon savuna ilmaan.

Nyt toivon vain, etten heitä hetkeen tapaa. Sitten vasta, kun pystyn kohdatessa heittämään huuleni hymyyn. Tiedänhän mä, että menneet ihmissuhteet pystyy upottamaan unohduksen syvään mereen. Kun kipu hellittää, huomaa taas oppineensa jotain. Erkki oli silta.. Jarista eteenpäin, mutten vielä tiedä minne. Tälläerää en osaa nähdä tälle mitään tarkoitusta, en edes jaksa yrittää selittää taas yhtä haaksirikkoa jollakin hienolla merkityksellä. Päivä kerrallaan elän ja ehkä joskus näen tämänkin tarinan takana jonkun järjen.  Oppisinpa kiinnostumaan miehistä, joita ei verhoa salaperäisyyden ja tavoittamattomuuden varjo, intohimon vetovoima, siinä onkin haastetta. Riskinotto on näköjään mun vahvin lajini, koska en ole valmis antamaan periksi vieläkään. Mitään en halua saada väkisin tapahtumaan siltikään. Mutta uusi vuosi ja uudet toiveet, ehkä uudet kujeet ja pilkettä silmäkulmaan. Niillä mennään. 

tiistai, 14. huhtikuu 2020

22. Kivun vuosi

 

Taas ollaan pääsiäisessä. Vuosi on vierähtänyt kuin salaa tämän blogin aloittamisesta. Se on ollut monella tavoin hämmentävä vuosi, kipeä vuosi ja heräämisen vuosi. Kevät tuo mieleen kaiken sen, minkä keskellä olin viime vuonna tähän aikaan. Olen joutunut miettimään uudelleen kaikkea tapahtunutta. Nyt käsittelen näitä asioita toisella tavalla, eri näkökulmasta. Olen päässyt monella tavalla eteenpäin ja kasvanut irti suurimmasta kivusta, mutta yhtäkaikki, edelleen muistot herättävät niin kaipausta, kuin monia muitakin ikäviä tuntoja. Muistan kuin eilisen, miten hyljätyksi tulemisen kipu yllätti silloin voimallaan ja iski suoraan vasten kasvoja, brutaalisti ja häikäilemättä. Riidan päätteeksi sanat, mä en rakasta sua enää. Mä en rakasta sua enää! Mä en tunne sua kohtaan enää yhtään mitään ja tämä kotikaan ei tunnu enää kodilta. Arvaamatta, yllättäen ja täysin nurkan takaa tulleet, kaiken tuhoavat sanat. Ne iskettiin poltinraudalla suoraan sydämeen, enkä varmasti unohda niitä täysin koskaan.

Siihen saakka olin kuvitellut ja tuntenut, että tässä oli mies, jonka rakkaus mua kohtaan on todellista ja tuntuvaa, kaiken kestävää. Kuin saippuakupla, mun unelmani ja kuvitelmani poksahtivat rikki, jättäen jälkeensä vain märän jäljen. Kyyneleiksi murentuneen ihmisriekaleen. On vaikea kuvailla sitä tunnetta, kun pikkuhiljaa tajuaa, että kaikki se, mitä oli kuvitellut todeksi, olikin taitavaa suunnitelmaa ja petosta. Se oli kuin kuolema. Rajuinta oli ymmärtää, että toinen teki sen tietäen ja tarkoittaen, haluten nähdä tuskan ja tuhoutumisen. Saaden siitä jopa voimaa itselleen, todistaen julman hallintavaltansa vaikutuksen toisen elämään. Tämä on tietenkin mun otaksuntaani, mutta näin narsismista yleisestiottaen opetetaan.

Olen tehnyt pitkiä lenkkejä nautiskellen samalla kevään tuoksusta, auringosta ja kaiken heräämisestä eloon. Se tuo uudenlaista toivoa. Toisaalta näen, kuinka ihmiset rakentavat tulevaa kesää pihoillaan ja se tuo mieleen vahvasti muiston omasta kauniista pihasta ja kaikesta, mitä siellä tehtiin. Kaipaan keväisiä klapihommia, joita tehtiin yhdessä. Miten ihanaa oli tehdä täydellä sykkeellä töitä, sitten nostaa jalat pöydälle ja pitää kahvitauko terassilla. Katsella aikaansaannoksia hymynvire huulilla ja iloita samasta innosta tehdä juttuja yhteiseksi hyväksi. Kaiken päälle sauna tulille ja rentoutuminen lopenuupuneille lihaksille Jarin kainalossa. Voi niitä aikoja.

Kiertelin usein pihaa ihastellen pieniä nuppuja, uuden alkuja, kasvivauvoja, jotka joka vuosi sykähdyttivät herkkyydellään. Talvi ei saanut niitä tuhoutumaan, vaan yhtä elinvoimaisina ne nousivat maasta uudelleen ja uudelleen. Kohoten lopulta valtaviksi pioneiksi, narsisseiksi, tulppaaneiksi, päivänkakkaroiksi tai liljoiksi. Ihmettelin suurta onneani, tai ennemminkin siunausta, joka oli kohdalleni suotu. Uskomaton kiitollisuus kaikesta purkautui rukouksina ja huokauksina kohti korkeuksia. Olin aina haaveillut omasta talosta, mutten koskaan uskonut siihen olevan minkäänlaisia mahdollisuuksia. Vaikka se kaikki onkin nyt poissa, en halua tuntea katkeruutta. Iloitsen siitä, että noita hetkiä ja hyviä muistoja ei kukaan voi multa varastaa. Olen elänyt ne, olen kokenut ne ja ne ovat voimavarana myös tässä päivässä. Tiedän, että mitä tahansa ihanaa voi tapahtua milloin tahansa. Vaikken edes jaksaisi uskoa siihen.

Itseasiassa Jari ajelutti mua "vahingossa" talomme ohi tämän uuden yrityksemme aikana. Sinnepäin kaupunkia on nykyään harvoin asiaa, mutta lähellä on liike, jossa joskus asioin. Mentiin sinne etsimään rakennustavaraa. Pois lähtiessä Jari kaarsi autonsa toisen korttelin suuntaan, ajoi vanhan kotitalomme vierestä. Mulle se oli kova paikka. Oli pakko katsoa, ylpeys kaiketi ei sallinut mun kääntää päätä pois. Minähän kestän. Mutta en mä kestänyt. Tunne yllätti ja kyyneleet kihosivat silmiin. Yritin piilottaa sen Jarilta, mutta se ehti huomata. Näin jälkeenpäin ajatellen se varmasti halusikin nähdä juuri tuon tilanteen. Pahoitteli ääneen, että valitsi tämän reitin, kun se näytti olevan minulle vielä niin arka aihe. Itsellään ei ilmekään värähtänyt, ei näyttänyt tuntuvan missään.

Kielsin lopullisen eron jälkeen Jaria olemasta enää missään yhteydessä minuun.  En halua kuulla hänestä mitään. Ihan vain suojellakseni itseäni ja mielenterveyttäni.  En halua joutua enää koskaan ylipuhutuksi millään verukkeella. Antaa edes häivähdyksen mahdollisuutta siihen, että hän käyttää hyväksi herkkää, armahtavaa sydäntäni. Estoista huolimatta Jari on yrittänyt ottaa yhteyttä. Ensin tuli pelkkä iso sydän sähköpostitse, häpeämätön. En vastannut. Sitten tuli "tikusta asiaa" viestejä ja lopulta syyllistäviä: "etkö voi aikuismaisesti hoitaa tätä eroa loppuun"-viestejä. En vastannut. Oli sovittu, että erittäin tärkeissä asioissa voi välittää viestiä minulle poikansa kautta. Ei kunnioittanut tätä sopimusta millään tavalla, enkä toisaalta ollut siitä yllättynyt. Häntä ei ole säännöt koskeneet aiemminkaan. Eivätkä ainakaan sellaiset, joita toiset hänelle asettivat. Lopulta ilmeisesti ymmärsi, etten todellakaan vastaan hänelle mitään muuta, kuin sovittua reittiä pitkin. Sitä kautta tuli sitten erinäisiä, tekaistun oloisia kysymyksiä. Kuulin samalla Jarin pojalta, että tämä joutui palaamaan matkaltaan suunniteltua aiemmin. Hymyilin mielessäni ajatusta, että joidenkin asioiden edessä ylimielisinkin miehen mieli joutuu taipumaan. Suunnitelmat menee uusiksi, eikä niihin ole valtaa vaikuttaa. Jarin tavarat on nyt noudettu pois ja kaiken pitäisi olla lopullisesti ohi. Ei pitäisi olla mitään asiaa enää kumpaankaan suuntaan.

Tämä tautitilanne koettelee jokaista. Minuakin. Jarin kanssa oli suunniteltu yhteistä lomaa Thaimaan reissun jälkeen. Hänellä olisi ollut töitä Espanjassa ja mä olisin mennyt sinne reilun 2vk lomalle mukaan. Lennot ja hotellit oli varattu ja maksettu. Eron myötä kaikki peruuntui, enkä saanut penniäkään takaisin. Omaa tyhmyyttä ja luottavaisuutta tietenkin, mutta raha on loppujenlopuksi pieni harmi kaiken sen muun rinnalla. Koska ero ja kaiken peruuntuminen tuntui niin tyrmäävältä, varasin toisen matkan aurinkoon samalle ajanjaksolle. Korvaava kokemus jossa saisin nuolla haavojani kaikessa rauhassa ja nauttia samalla ruuasta ja lämmöstä. Uusi ympäristö auttaisi suuntaamaan ajatuksia muualle omista pienistä ympyröistä.

Mutta sitten korona valtasi maailm.an. Nyt istun kotona neljän seinän sisällä ja kulutan lomaani katsellen, kuinka ikkunan takana tuiskuttaa räntää. Ajoittain katkerat tunteet valtaavat mielen, mutta toisaalta tiedän, että tämän tilanteen keskellä ei ole varaa itsesääliin. Mulla on asiat hyvin. Mun työt ei lopu, toimeentulo on turvattu, lapset on jo isompia ja pärjäävät etäopiskelunsa kanssa mainiosti. Ei mulla ole hätää. Aikuinen tyttäreni asuu tässä luonani myös hetken, kun hänenkin suunnitelmansa ulkomaille muuton suhteen peruuntuivat toistaiseksi. Saan nauttia hänen ruuanlaittoinnostaan ja muutenkin hän on ottanut ison osan kotitöistä hoidettavakseen, ihan vain kiitollisuuttaan, että saa asua tässä väliaikaisesti. Kaikki on siis niin hyvin, kuin tällaisessa tilanteessa vain voi olla. 

Tiedostan, että oman maailman romahtaminen uudelleen samaan aikaan, kun maailma on täysin uuden kriisin keskellä, on aika raju yhdistelmä. Joudun päivittäin muistuttamaan itseäni, että tämänhetkinen tilanne ei ole lopullista. Kaikki on nyt riisuttua. Harrastukset ja tapaamiset, joiden kautta on aiemmin saanut virtaa, on tauolla. Missään ei näe ketään. Vain ahdistuneita katseita kaupan jonossa, turvaväliä mittaavia silmäpareja, varovaisia hymyjä, joista tiedostaa, että samassa veneessä ollaan. 

Olen pysähtyneessä tilassa ja joudun katsomaan omaan sisimpääni enemmän kuin koskaan ennen. En pääse pakoon mihinkään ja mun on selvittävä niillä eväillä, jotka mulle on annettu. Mulla ei ole sitä syliä, sitä puolisoa tässä rinnalla, jota nyt eniten kaipaisin. Sitä suuremmalla syyllä suuntaan katseeni taas ylös taivaisiin ja huokaan epävarmuuteni ja hämmennykseni Isälle, jonka käsissä on kaikki. Ja pieni uskon siemen itää. Kaikki vielä muuttuu, mun elämäntarina ei ole vielä päätöksessään. Tytär kiteytti tänään ihanasti: Aina puhutaan siitä, että Jumalalla on meille varastossa paljon hyvää.  Tiedätkö, äiti,ei se ole mikään varasto; kylmä ja kolkko, ahdas säilytystila. Ei, se on olohuone. Ihana ja kaunis, avara olohuone, täynnä asioita, jotka on meitä varten valmistettu ja odottavat toteutumistaan. Sillä ajatuksella tähän päivään.

lauantai, 28. maaliskuu 2020

21. Niitti rakkauden arkkuun

Olin ilahtunut käänteestä ja tunsin taas häpeää. Mitä minä niin kovin tuota miestä epäilen. Sehän on niin mahtava. Taas suunnitellut kaikkea ihanaa meidän varalle samalla, kun mä olen vain suotta pelännyt.

Sitten koittaa se päivä, kun Jarin poika ja exä ovat myös Thaimaassa. Tulee iloinen viesti, poika on täällä!. Exä on lähtenyt johonkin omalle matkalleen ja noutaa pojan muutaman päivän päästä. He eivät ole tekemisissä sen enempää keskenään, näin hän kysymättä vakuuttaa. Tulee kuvia, tulee viestejä. On kivaa. Jari on silminnähden ilahtunut pojan tulosta. Kertoo, miten kova ikävä onkaan tätä ollut ja huomaa sen vasta nyt, kun näki taas pitkästä aikaa. Samaan henkeen tokaisee, että saas nähdä kuinka käy, kun me taas törmätään. Jättää vähän epävarmaksi, mitä tuolla tarkoittaa. Haluaakin ehkä jättää.  Ei siis tunne ikävää ja miettii, tunteeko sitten, kun taas nähdään. Tämänkö halusi kertoa?

Kerron, että olen iloinen hänen ilostaan ja siitä, että huomaa pojan tärkeyden ja ikävän häntä kohtaan. Toivotan mukavaa loppupäivää hänen kanssaan. Seuraavana päivänä tulee taas kuvia pojasta ja maisemista. Palmuista, joita hän tietää mun rakastavan. " Voi kiitos, ihana <3".  Jari tokaisee ykskantaan, että on tää vaan niin mukavaa. Tää on niin mukavaa, että jatkossa hän tahtoo tehdä näin joka vuosi. Painottaa, että haluaa mun tietävän sen. Mieleeni hyökkää tietysti samantien lukuisia kysymyksiä, mutta en päästä niitä näppäimille saakka. Miten meidän sitten käy? Miten voidaan rakentaa jotakin yhteistä, jos hän on kolmasosan vuodesta aina lomalla. Kummeksuttaa ajatus siitä, että toinen haluaisi elämässään jatkossa panostaa ihan vain oleiluun, työikäinen mies. Toki kivaa se varmasti olis, mutta en pysty kunnioittamaan sellaista ajatelmaa. Kysyin leikitellen, että kai hän minut ottaisi mukaan. Epäselvä vastaus, riippuen jostain tekijöistä ja olosuhteista jne. Käy hyvin selväksi, että minä en kuulu hänen tulevaisuudensuunnitelmiinsa.

Mulla alkaa kihahtaa kuppi nurin. Kysyn suoraan, mitä tää nyt tarkottaa. Jari kertoo, ettei usko meidän mahdollisuuksiin enää. Sama lause, jonka oon kuullut jo useaan kertaan viikkojen aikana. Nyt mulle riitti. Vastaan, ettei mulla ole voimia koittaa pitää tätä suhdetta yllä, jollei toisella ole siihen halua tai uskoa. Mun uskoni ei nyt yksin riitä. Annetaanko sitten vain olla?  Tulikivenkatkuista tekstiä tulee takaisin. Syytöksiä, kertoo pettymyksestä minuun, mun epäluottamuksesta ja epäilyksistä. Uskosta unelmaan ja Jumalan suunnitelmaan, joka piti olla yhteinen, mutta nyt oli hyvin pettynyt, kun en jaksakaan uskoa. (Huom MINÄ en jaksa nyt uskoa!! kun sanoin kaiken päätteeksi sen, mitä hän oli jo useasti toistellut) Oi viisautta, miten osasikaan kääntää asiat aivan päälaelleen. Tämä oli tuttua jo vanhastaan. Kysymyksessä, keskiössä MINÄ, joka olen ongelma. Minun epäonnistumiseni.

Viestitteli, että voi pyytää poikaansa noutamaan tavarat, jotka häneltä jäi mun varastooni. Kysyn vielä kerran, oletko sä nyt varma tästä? Se on sitten peruuttamatonta. Viimeinen lause, jonka saan: " Se on yhtä peruuttamatonta, kuin meidän avioeroon johtaneet syyt" Tähän päättyi tämä tarina. Kipeä, kipeä viimeinen 2kk. Täynnä tuskaa, rukousta ja epätoivoa. Pelkoa, pettymystä ja hiukan rakkautta ja ikävää. Mutta nyt olen täysin varma.Laitoin eropaperit menemään, hävitin viimeisenkin sormuksen ja kaiken tästä asunnosta, mikä vielä muistuttaisi mua Jarista.

Mä olen vihainen itselleni, mä olen vihainen Jarille ja olen vihainen Jumalalle. Ja toisaalta, olen niin kiitollinen, että vastaus tuli. Piti mennä loppuun saakka, että uskoin ja kuuntelin. Mutta nyt se on varmaa. En koskaan enää usko sanaakaan tuon miehen suusta. Vaikka vetoaisi miten Jumalaan tai mun uskoon ja anteeksiantoon tai hyvyyteen. Mun ei enää tartte. Annoin mahdollisuuden ja se sattui muhun. Nyt tiedän. Nyt olen viisaampi. Mitään ei jäänyt epäselväksi. 

Ja mä olen onnellinen, että mulla on tää oma kämppä, oma elämä ja mä jatkan sitä. Kestää aikaa, että ponnistan tästä takaisin jaloilleni. Tarvitsen Jumalaa ja Hänen parantavaa kättään, että voin toipua kokonaan. Niin, ettei mikään myrkky enää vaikuta mun sielussa ja sydämessä, jota Jari sirotteli sinne pitkään ja intensiivisellä toiminnalla.

Ja nyt korona on täällä. Samaan aikaan mun henkilökohtaisen kriisin keskellä maailma on kriisissä. Näistä noustaan yhdessä, uuteen huomiseen. Maailma ei koskaan enää ole sama näiden kokemusten jälkeen.

 

 

 

 

 

lauantai, 28. maaliskuu 2020

20. NYT on lähtö..

Puristin hampaani tiukasti yhteen, mutta onnistuin hymyilemään. Olin päättänyt lujasti, etten tirauta yhtäkään kyyneltä, kun Jari lähtee. Halaan vaan ja hymyilen, toivotan siunausta matkaan. Ja näin minä tein. Ja olen siitä ylpeä. Varsinkin nyt, kun tiedän tarinan lopputuleman. Mies vaikutti vähän hämmentyneeltä. Oli ehkä odottanut itkuista heittäytymistä hänen kaulaansa ja säälittävän rääpäleen jättäytymistä vihmomaan kyyneleitä perään. Sinne hän meni. Pakkautui pakettiautoonsa ja lensi pois. Kauas tuntemattomaan.

Jo samana iltana istuuduin sanoitusvihkoni ääreen ja tapailin lauseita: " Laskin sut irti käsistäni, vapaasti lähtemään. Aikansa kaikelle tarkalleen on, vaikken usein ymmärtää voi. Kätke Sun turviisi rakkaani tää, varjele matka ja määränpää. Kaipauksen voiman sä kyllä näät. Siksi sen lupasit, vierellein jäät. Näen sun kuvasi mielessäni, ikävä riipaisee. Tulevaa varmasti tietää en voi, siksi jätän sen Luojani luo".

Vuorokauden kuluttua sain viestin, että on perillä ja niin yksin. Ikävä on valtava ja kaikki tuntuu tyhjältä. Rakkaus ja kaipaus polttelee. Sovittiin, että toimitaan lähinnä viesteillä. Koin hankalaksi soittelun, kun aikaero on iso ja vaikea järjestää hyvää hetkeä tai paikkaa, että kuuluu hyvin jne. Päivien mittaan Jarin olo koheni. Kuvia ja viestejä tuli paljon. Pohjattomalla ikävällä. Rakkautta, rakkautta, rakkautta ja sydämiä. Ikävä tuntui raskaana omassakin rinnassa. MIksi asioiden piti mennä näin. Jari laitteli videokuvaa, kun prätkäilivät työkaverinsa kanssa ja kertoi heidän tekemisistään. Musta ei tuntunut hyvältä. Itkin, pelkäsin ja rukoilin paljon, että mun kuvitelmat jättäis mut rauhaan. Ja toisaalta, että julmakin totuus tulisi julki, jos oli jotakin salattavaa. Risteilin epätoivon ja toivon, epäluottamuksen ja luottamuksen maastossa ylösalas. Ja kaikessa turvasin viimekädessä Jumalaan, joka aina lopulta tyynnytti mut levolliseen tietoisuuteen läsnäolostaan. Ennen Jarin matkaa sain vahvan sana: "Odota ja kuuntele. Jumala kyllä vastaa, vaikka se olisi se vaikeampikin vaihtoehto" Tähän vetosin ja odotin ja kuuntelin. Olin varma, että epätietoisuus ei jää olemaan.

Yhtenä iltana Jari ei laittanutkaan viestiä tapansa mukaan. Toki vähän huolestuin, että jotakin olisi sattunut. Niinpä laitoin viestin hänelle päin:" MItä kuuluu Thaimaan iltaan?" Ei tullut vastausta. Huolestuin lisää. Jari oli kertonut kovasta turvotuksesta ja suonenvedoista aamun viestissään. Illalla soi puhelin. Jari soitti. Takelteli puheessaan, Thaimaan aika oli klo 02.00 Kyselin hämmentyneenä, mikä häntä vaivasi, kun oli niin outo. Kuulosti siltä, kuin hän olisi ollut kovassa humalassa, mutta en halunnut uskoa sitä. Jarihan ei omien sanojensa mukaan enää juonut humaltuakseen.

Jari nauroi ivallisesti ja sanoi, että" no mitäs luulet, en todellakaan oo juonu mitään. Miksi mä sulle soittaisin, jos olisin humalassa. Älä nyt viitti. Mee kattomaan netflixixtäs, omalta puoleltas, siellä oon ollu koko illan leffaa tuijottamassa" Ja nauro taas räkäisesti, uhmakkaasti. Kysyin, et mikä tää koko juttu oikein on, Jari?! Ja lopetin puhelun lyhyeen. Se todellakin oli vahvassa jurrissa. Aamulla laitto anteeksipyytävän viestin. Oli vähän käyny suomibaarissa syömässä ja ottanu muutaman siinä, ei mitään sen kummempaa. Perään laittoi kuvan avonaisesta raamatusta, kuinka on koko aamun lukenut sitä. Mä olin tosi loukkaantunut ja epäröivä. Ei mua se juominen niinkään haitannut, vaan se, että valehteli mulle päin naamaa ja puhui ivallisesti, vaikka tiesi varsin, että mä epäilin oikein. Sai mut vahvasti ajattelemaan kaikkia muitakin asioita, joita olin epäillyt, joita se vakavalla naamalla väitti mun hulluudeksi. Pieninkin sirunen luottamusta mureni tämän illan mukana.

Ehkä sen illan mukana mureni enemmänkin. Jari oli vähän vaisumpi. Rakkauden ja ikävän tunteiden jankuttaminen loppui. Joskus tuli sydän. Muuten kertoili lähinnä urheilusuorituksistaan ja puheli niitänäitä. Sitten otti puheeksi, että sitä vaivaa taas uudelleen mun möröt. Se, etten mä luota siihen. Ja mä vastaan, et hei haloo, sä teit just jotain, mikä murensi sitä entisestään! Nytkö on aika parjata MUN huonoa luottamusta? Vai eikö sitä, miksi se rikkoontui ja yrittää korjata sitä takaisin? Käsittääkseni luottamus ansaitaan. Se ei ole luonnonvara, joka syntyy itsestään ja joka vain häviää itsestään. Se täytyy ansaita ja sen voi menettää. Näin mä ajattelen ja uskon, etten sillä kohdin ole väärässä.

Jari kertoi, että painii nyt kovasti asian kanssa, että minä olen niin takertuvainen ja mustasukkainen ja täynnä mörköjä. Mielestäni osoitti aikamoista uskoa, että annoin Jarin sovulla lähteä, enkä kysellyt hiukkaakaan hänen menemisiään siellä. Rakkaus antaa toiselle vapauden myös mokata, vaikka se tuntuisikin pahalta. Vaikka sen mukana menisi kaikki. Toki kännijutun jälkeen kerroin ajatukseni hänelle, että leikkii tulella ja olisi viisasta olla nyt menemättä tilanteisiin, joissa koko elämä voi olla vaakalaudalla. Se oli kaiketi takertumista ja manipulointia hänen mielestään.

Puheluiden jälkeen löysimme kuitenkin yhteisen sävelen jälleen ja Jari oli sitä mieltä, että rakastaa niin lujaa, että kaikesta huolimatta haluaa yrittää yhä. Aika hiljainen oli silti edelleen. Sitten se lähti kalareissulle. Yhtäkkiä lähetti paljon kuvia ja oli aivan innoissaan. Oli käynyt arpaonni, sai kalastaa ensimmäisenä ja sai vielä veneen suurimman kalan, kaiken lisäksi tilanne oli kuvattu samalla ravintolan mainosvideoon, joten hän pääsi sen kautta oikein näkyviinkin. Mun huomio kiinnittyi kuvissa vain yhteen asiaan. Sillä ei ollut sormusta. Se jäi häiritsemään ja kysyinkin piakkoin, eikö enää pidä sitä? Jarille oli ollut tärkeää, että molemmat laitettiin sormukset takaisin jo paljon ennen hänen lähtöään. Se oli JUTTU, joka oli merkki yhteisestä sopimuksesta. Vastasi vaivihkaa vain, että kato näitä nakkeja, ei mahu. Voihan se toki niinkin olla, mutta kun kaveri oli hehkuttanut juuri laihtuneensa 10kg, niin tuntui vähän epäuskottavalta. Tunsin itseni taas petkutetuksi. Jätin asian silti siihen ja annoin ymmärtää, että uskoin selityksen.

Vuorokauteen ei kuulunut mitään. Seuraavassa viestissä se kertoi, ettei jaksanut enää uskoa meidän juttuun. Oli kuulemma aivan lukossa. Nyt kysymys oli siitä, että kotiinpaluu mietitytti. Hän ei voisi asua erillään, mutta yhteenkään ei voitaisi mennä, koska asuminen mun ja poikien kanssa ei onnistuisi. Kertoi, että haluaa jatkossa viettää paljon aikaa omien harrastustensa parissa, ja aikoo olla myös työkaverinsa kanssa tiiviisti. Eikä jaksa niitä epäilyitä sen suhteen.(En ollut maininnut asiasta sanallakaan sitten ennen joulua käydyn keskustelun. Hän otti asian uudestaan ja uudestaan esiin) Taas muutaman päivän hiljaisuus. Mun epätoivo, mun tuska, mun pelko, että nyt tää hajoo. Jutellaan ja taas asiat kääntyy, eiköhän se siitä. Hän kertoo päättäneensä, että jatketaan kaikesta huolimatta. Tulee kuva kuitista. Hän on varannut meille hotellihuoneen syksylle, mennään reissuun. Yksi yö tuossa hotellissa maksaa 450€, sen hän halusi mun näkevän. Kertoi, että näin paljon haluaa panostaa meiden suhteeseen. Näin tärkeä olen hänelle, enkö jo usko.