Yksinäistä. Vaikken ole yksin fyysisesti, vaan vieressä on paljon ystäviä, työkavereita ja perheenjäseniä, silti sisällä kaihertaa. Tunne siitä, ettei ole sydämen jakajaa, kokemusten ja olemisen jakajaa. Silti en tunne enää kaipuuta Jarin lähelle. Petetyksi tulemisen tunne on niin vahva, että se painaa alleen kaiken muun. Eihän Jari edes ole se mies, jota rakastin. Se mies oli unelma, jota ei koskaan ole ollutkaan. Niin karua kuin se onkin, mulla ei ole ketään, johon ikäväni painaisin. Jarin hahmo on muuttunut mun silmissäni täysin eri ihmiseksi. Täysin tuntemattomaksi. Olenko joskus jakanut haaveeni, tunteeni, vuoteeni ja elämäni hänen kanssaan?! Tuntuu hyvin vieraalta ja etäiseltä koko ajatus. Tälläerää Jari asuu vielä alakerran takkahuoneessa ja askeleemme risteävät muutaman satunnaisen kerran viikossa, Vieras mies mun talossani.

Takkahuoneesta herää muistoja. Monta hyvää ja kaunista muistoa kynttilänvalossa syödyistä aterioista, hauskoista leffahetkistä ja hieronnoista takan edustalla, kuin elokuvissa ikään. Ja sitten ne ikävät hetket. Lukuisat kerrat mykistyneen, loukkaantuneen ja vihaisen miehen vierellä. Päässä risteilivät ajatukset ja epätoivo, miten ihmeessä voisin auttaa tuota miestä, auttaa meidän parisuhdetta ja itseäni. Ja mistä kaikki johtuu. Mitä voisin tehdä toisin, missä olen toiminut tai sanonut väärin. Hiljaisuus. Sitten se kerta, kun Jari laittoi kesken työpäivän kuvia huonekaluista kaverin mökiltä, tarvitaanko? Varovasti vastasin, että en oikein tiedä mahtuuko mihinkään. Loukkaantunut "Aha" tuli heti sen perään. Pehmitin vielä vastaustani ja sanoin, että jos haluat, niin voit toki tuoda, en kiellä. Jari raahasi kotiimme vanhan kirjahyllyn ja sohvapöydän. Harmistuneena, mutta ulospäin hymyillen otin tavarat vastaan. Takkahuoneessa oli jo kirjahylly ja pöytä, joten ne piti nyt raivata johonkin. Jari oli erittäin kireä ja jotenkin ihmeellisesti vihainen MINULLE, ikäänkuin olisin ehdottomasti halunnut nämä uudet huonekalut meille. Tiuskaisi, että "No niin, koitappa sitten sovittaa ne johonkin ja mihinkä nämä vanhat laitetaan. Minä en ainakaan ala roudaamaan niitä kaatikselle". Tunsin itseni jotenkin aivan ääliöksi ja nielin taas hämmennykseni tilanteesta. Häpeä painoi alas. Häpeä siitä, että toinen ihminen kohteli mua siten ja mä annoin hänen tehdä niin. Hän sai mut tuntemaan itseni arvottomaksi ja epäilemään omaa arviointikykyäni sopivasta käytöksestä. Epäilin ymmärrystänikin.Tuntui pahalta, epäoikeudenmukaiselta. Mietiskelin myöhemmin ääneen Jarin äreyttä suhteessa siihen, että hän itse halusi tuoda tavarat. Jari vaiensi mut yhdellä lauseella:" Älä taas ala vääntää"

 Mutta sinne lennolle. Jari tarjosi kentällä ruuat ennen koneeseen nousua. Jutteli ja hymyili, kuin kaikki olisi niinkuin ennen. Jari piteli koneessa mun kättä kädessään, tsemppasi, kun tiesi, miten jännitän nousua. Perille päästiin ja tuli vähän oikean loman tuntua. Ehkä tästä kaikki vielä selkenee ja liittokin pelastuu. Aamulla nautittiin etelän lämmöstä, ihasteltiin pikkukauppoja, ravintoloita ja kuppiloita. Palmuja ja turkoosin vihreää merta, jota riitti silmänkantamattomiin. Aurinkoa, jota ei kotimaassa oltu nähty sitten kesäkuun. Tehtiin suunnitelmia päivien kulusta. Päivä vietettiin rannalla ja illalla syötiin hyvin. Sitten kaaduttiin sänkyyn ja Jari kietoi kätensä mun ympäri. Siihen oli hyvä nukahtaa.

Seuraava päivä kului samaan tapaan, mutta Jarin olemukseen hiipi taas etäisyys. Ei halunnut koskettaa, katse ei kohdannut ja tunnelma alkoi olla vaisu. Rannalla maatessa ajattelin tilaisuuden tulleen. Kun on hyvä olo ja aikaa, voisi turvallisesti lähentyä toista ja päästä takaisin yhteyteen, joka joskus on ollut. Jutustelu jäi yksipuoliseksi ja Jari oli viileä. Kysyin, mitä hän oli pitänyt hengellisistä juhlista ja mitä Jumala ja usko hänelle nykyään merkitsevät. Kerroin, että itse sain sieltä paljon ajateltavaa ja sanoja, jotka puhuttelivat ja lohduttivat. Jari oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi, että heti ensimmäisestä laulusta alkaen hän tunsi vahvasti, että Jumala on edelleen hänelle hyvin merkittävä juttu. Samaan hengenvetoon hän kertoi, että oli pyytänyt Jumalalta jotakin vastausta kysymyksiinsä ja saaneensa sen. (sanavalinta lähes sama, kuin mitä olin ennen kesäjuhlia kaverilleni viestittänyt..vastauksen pyytämisestä Jumalalta sen aikana) Sitten hän kertoi palaavansa tähän aiheeseen loman jälkeen. Tässä kohdin outo värähdys kävi lävitseni. Mietin hetken ja katselin merta, jossa kuohuili pieniä vaahtopäitä hennossa tuulessa. En minä tämän tiedon varassa voisi lomaani viettää tyynellä mielellä. Odottaen armonlaukausta, jonka arvasin tulevan.

Pyysin Jaria avaamaan ajatuksensa. Sanoin, että arvasin jo niiden suunnan ja toisaalta sen pyörittely arvailujen varassa pilaisi lomani. Mielummin haluaisin kuulla nämä asiat heti ja saada aikaa pureskella asioita kaikessa rauhassa loman ajan. Ja tilannehan ei tämän hetkisestä muuttuisi mitenkään. Ja Jari avasi. Kertoi hyvin ykskantaan ja tunteettomalla äänenpainolla, että hän tuntee minua kohtaan pelkkää inhoa. Kertoi saaneensa Jumalalta vastauksen, että hänen ei enää tarvitse jaksaa näitä minun ylilyöntejäni, jatkuvaa vääntämistä ja mustasukkaisuuttani. (mietin vain, mikä oli hänen oman mustasukkaisuutensa määrä kontrolleinteineen minua kohtaan, mutta en sanonut ääneen, koska se olisi ollut aivan turhaa) Kertoi saaneensa Jumalan edessä rauhan, että voi luovuttaa tämän parisuhteen osalta ja Jumala ei häntä siitä soimaa. Hän on oikeutettu saamaan vapautuksen vaikeasta ihmisestä ja liitosta. Vastasin rauhallisesti, että en minäkään näin ollen enää tahdo tällaista liittoa jatkaa, jos hän tuntee niinkuin kertoi.

Kiitin rehellisyydestä ja vajosin typertyneenä ajatuksiini. Kävin kävelemässä rantaviivaa kilometritolkulla ja tyynnyttelin mieltäni. Rukoilin ja huusin Jumalaa antamaan mulle ymmärrystä ja voimia tämän kaiken kestämiseen ja läpivientiin. Illalla käytiin vielä syömässä. Tekstailin muutamalle tärkeälle ystävälle katkerimpia ajatuksiani ja sain tsemppejä, joita kipeästi tarvitsin. Jari tuli parisänkyyn viereeni, mutta käänsimme selät toisillemme. Ennen nukahtamista tajuntaani hiipi vielä ajatus. Missä myytti narsismista olikaan saanut alkunsa? Missä sen tarinan juuret ovat? Pam. Juuri täällä. Tällä samaisella maan kaistaleella, jossa me nyt olimme. Hassu kutkuttava ajatus siitä, että tämä loppukaneetti liitollemme juuri täällä oli pieni muistutus siitä, että Jumala tietää kaiken. Viimeinen vahvistus mun kysymykseeni, mistä tässä kaikessa on ollut kysymys. Kylmät väreet risteilivät selkäpiissäni, mutta nukahdin hymy huulilla. Mun elämä on Jumalan käsissä. Yöllä heräsin haparoiviin käsiin. Jari liimaantui kiinni minuun ja koitti tulla iholle. Silitteli pitkään vartalon kaarta ja uumaa. Olin paikoillani ja hengitin hiljaa. Epäuskoisena  odotin, kehtaisiko se siirtää kättään alemmas, vailla häpeää. Ja kyllä se kehtasi. Siirsin käden eleettömästi sivuun. Se tuli uudelleen. Ja uudelleen. Lopulta alentui kuiskailemaan useaan kertaan, että anna nyt, anna ihan vähän päästä suhun. Viha värähti mussa ja nousin pois vuoteesta. Miten se saattoi. Miten se voi kuvitella, että pystyisin seksiin, kun hän juuri oli kertonut inhostaan mua kohtaan. Nyt myös minä tunsin pelkkää inhoa, en halua tippaakaan tuota julkeaa miestä kohtaan.

Otin hyvin kylmän asenteen. Väistin katseet ja vastasin lyhyillä sanoilla kysymyksiin. Nämä muutamat lomapäivät oli nyt vain vedettävä kasaan, jotenkin. Rannalle.Jari oli kuin ei mitään outoa olisi koskaan ollutkaan. Tilasi meille jääkahvia ja naposteltavaa ja jutteli niitä näitä. Kävin uimassa pitkällä meressä ja viivyin siellä kauan. Vedestä noustessa näin jotakin. Jari ei ollut huomannut mun rantautumista ja hän makoili rantatuolissaan pidellen mun turkoosin sinistä puhelinta edessään. Salamana hän heitti luurin kassiin, kun tajusi mun tulevan. Mutta mä ehdin nähdä. En sanonut mitään, mutta asetin puhelimeen lukituksen. Kun käväisin vessassa ja tulin takaisin, Jarin ilme oli synkistynyt. Huomasi kai, että puhelimelle pääsy oli estetty ja tilanne paljastunut. Asiasta ei mainittu ääneen sanaakaan. Tunsin voitonriemua, sillä olin vahavsti vaistonnut koko viimeisen vuoden ajan, että Jari oli jatkuvasti stalkannut mun puhelinta. Hän ei vain koskaan jäänyt siitä kiinni. En siksi, että saisin oikeutuksen syyttää Jaria, vaan puhtaasti siksi, että en ollutkaan tässä asiassa vainoharhainen. Olisi pitänyt luottaa omaan vaistoon, eikä ajatella olevansa täysin hullu epäilyksineen.

Illalla käytiin vielä syömässä ja Jari joi vähän viiniä. Olin edelleen kylmä ja etäinen ja sellaisena aioin pysyä, koska olin niin vihainen, pettynyt ja ymmälläni. Luovuttanut ja herännyt todellisuuteen. Ja tämä todella oli nyt loppu. Jari koitti nousuhumalassa avata keskustelua. "Oletko koskaan ajatellut, missähän olisit, jollet olisi tavannut minua?"  Sinkkuaikana ennen Jaria join aika usein ja vietin irtosuhde-elämää, joka oli rikkounut mua paljon. Tästä halusi muistuttaa. Vastasin kylmästi, että kuule:" Sinä et ole minua pelastanut, enkä minä sinua. Jos en olisi tässä, olisi Jumala vienyt mun elämääni jotakin toista kautta eteenpäin. SE ei ole sinun ansiotasi, vaikka olenkin toki saanut iloita monista hyvistä kokemuksista kanssasi" Samaan hengenvetoon sanoin myös muutaman sanan omista ajatuksistani. Kerroin, etten ole tuntenut häntä kohtaan vähään aikaan rakkautta, koska tunne kuolee, ellei siihen saa vastakaikua, vaan pelkkää paskaa niskaan. Kerroin, että kuitenkin olen häntä kaiken aikaa rakastanut, koska se on tahdon asia, ei tunne.
Jari itki vuolaita kyyneliä ja näytti, kuin olisi täysin typertynyt moisesta tiedosta. Ehkä hän olikin hämmentynyt siitä, että sanoin hänelle kovia sanoja ja kaikki entinen lämpö ja ymmärrys, nöyrä ja anteeksipyytelevä minäni oli poissa. Kertoi olevansa hyvin ihmeissään ja ettei häntä nyt hämmästytä, miksi meillä oli ollut niin vaikeaa. Siksi, kun en tuntenut enää häntä kohtaan rakkautta ja olin antanut hänen luulla niin. Olin petkuttanut siis. Auts, hyvin kääntyi taas syyllisyys ja syy. En lähtenyt mukaan vääntöön, vaan olin vain hiljaa.

Viimeisenä iltana istuin yksin meren rannalla ja kuuntelin itselleni tärkeitä lauluja. Heitin sormuksen mereen ja itkin. Itkin petettyä elämääni, itkin helpotustani, itkin koko kaikkeutta. Itkin omaa ymmärtämättömyyttä, itkin Jaria ja surin sitä, ettei hän mitään itselleen voi. Sille, että on vaurioitunut sielultaan niin, ettei kykene näkemään itsessään mitään virheitä, ei antamaan tai pyytämään anteeksi, ei tuntemaan empatiaa tai kuuntelemaan omaatuntoaan. Voi miksi hän ei saanut olla eheä, miksei hän voinut parantua, miksei hän voinut herätä? Mun sydän täyttyi silti kiitollisuudella Jumalaa kohtaan. Kiitollisuudella, että tälle kaikelle tuli nyt oikeasti päätös. Mä tunsin syvää rauhaa ja lähdin nukkumaan keveällä mielellä. Vapaana. Ihmeellinen tunne. Epätodellinen.