Olin unohtaniut miltä tuntuu, kun saa nauraa ja olla oma itsensä. Saa leikitellä sanoilla ja lauseilla, tarvitsematta tuntea itseään tyhmäksi. Saa heitellä vaikka typeriä vitsejä ja tuntea silti, että on hyväksytty sellaisenakin. Ihanaa nähdä, miten ympärillä on ihmisiä, jotka aidosti välittää. Ystäviä, jotka on jaksaneet kuunnella mun itkuisia tarinoitani tunti tolkulla, niin puhelimessa, kuin kasvokkainkin. Ystäviä, jotka on avanneet kotinsa ovet, kun oon tarvinnu turvapaikkaa. Turvapaikkaa siltä pimeältä ilmapiiriltä, joka täällä kodissa vallitsee, kun vielä joudutaan punkkaamaan saman katon alla. Ei ole tarvinnut selittää ja toisaalta on saanut selittää. Ja oon tuntenut, että mun ystävät uskoo mua, ne ei katso mua nenän vartta pitkin, eikä niiden pää käänny epäilyksestä vinoon.  Ne elää vierellä ja nään, että niihinkin saattuu, kun ne kuuntelee mun tuskaa. Mä oon niin iloinen näistä kavereista. Ne peilaa mulle sellaista aitoa ihmisyyttä, jota ihmissuhteissa pitäisi löytyä. Rakkautta, välittämistä, huolenpitoa ja kiinnostusta toisen elämästä ja jaksamisesta. Voisin hehkuttaa tätä pitkään.

Mä olen myös huomannut, että mun kodissa asuu mun kaksi nuorinta poikaa. Ja miten rakkaita ne mulle onkaan. Tunnen kipua siitä, miten kauan oon sivuuttanut ne. Miten oon työntänyt ne syrjään, että Jari saisi kaiken huomioni. Mulla on paha olo siitä, että oon laiminlyönyt niitä niin monella tavoin. Synttärijuhlat on siirretty pidettäväksi isänsä luona ja sukulaisia ei enää sellaisiin ole kutsuttu vuosiin. Lahjojen ja yleensäkin vaatteiden ja tarvehankintojen teko on täytynyt tehdä salaa tai ainakin vähän piilossa, koska niiden summista ja määristä piti tehdä tarkkaa tiliä. Ja aina tuli sanomista. Jos ei muusta, niin siitä, oliko poikien isä maksanut ostoksista puolet. Se oli Jarille tärkeää, ettei vain jouduta maksamaan kaikkea. ( Mielestäni mun lahjat oli mun lahjoja ja isän lahjat isän päätettävissä, mutta en halunnut tehdä asiasta riitaa, vaan järjestelin asiat Jarin mielen mukaan)  Pojat söivät iltapalaa yleensä yläkerrassa yksin, koska Jari odotteli mua alakertaan seuraansa. Viivyttely maksoi viileän hiljaisuuden. Kaiken tekemisen säännöstely oli tarkkaa. Lomalla, viikonloppuisin ja iltaisin ei kuulunut makoilla sängyssä ja lukea, pelailla tai katsella televisiota. Jarin mielestä piti olla ulkona ja leikkiä. Toki ulkoilu on tärkeää ja pelaamisia pitää rajoittaa, mutta Jarin vaatimukset olivat kovin kohtuuttomia 12v ja 14v vuotiaille pojille, jotka ei enää leikkimisestä innostu. Ajoin usein pojat pois kotoa kavereille, koska tunnelma oli niin ahdistava.  Ikäviä sanomisia ja välikohtauksia tuli viikoittain, vaikka pojat koittivat noudattaa sääntöjä parhaansa mukaan.

Vanhempi pojista oli kuumeessa kotona ja katseli aikaa tappaakseen useamman tunnin elokuvia. Illalla kuume nousi, niinkuin tavallista on. Poika pyysi särkylääkettä, jotta saisi nukuttua. Jari huusi vihaisena, että on aivan turha itkeä mitään lääkkeitä särkyyn, jos on kerran katsellut televisiota. Päänsärky johtuu siitä ja se on aivan oma syy. Tuli hirveän paha mieli lapsen puolesta. Toki itsekin katselen ruutua, jos olen sairaana ja saan silti ottaa särkyyn lääkkeen, ilman, että mua syyllistetään siitä.Tämän erehdyin kertomaan ääneen ja siitä saimme kantaa vihaa niskassamme monta päivää, minä ja lapset. Erilaisista aiheista sama toistui uudestaan ja uudestaan. Jos en ollut täysillä mukana Jarin vaatimuksissa ja asetetuissa rangaistuksissa, sain kuulla, miten hänet on jätetty täysin ulkopuoliseksi, eikä häntä kunnioiteta tippaakaan. Luoviminen tässä välissä oli todella haastavaa. Kunnioittaa Jaria ja hänen tapojaan kasvattaa ja samalla ymmärtää ja tukea lapsia rakentavasti. Täysin mahdoton yhtälö. Purematon pähkinä. Nielemätön sammakko. Toki Jarilla oli ne hyvät päivänsä. Joskus vei pojat heseen ja sanoi, että tilatkaa, mitä ikinä tahdotte. Otti prätkän kyytiin ja ajelutti, toi kirppikseltä kivoja tavaroita ja osti yllätyksiä. Osasi olla todella mukava, jos niin halusi.

Voisinpa jotenkin maksaa pojille takaisin sen ajan, jonka he ovat menettäneet. Seitsemän vuotta elämästään ovat eläneet syrjässä ja koittaneet tehdä parhaansa. Usein vielä siksi, että säästivät minua. Tiesivät, että mä saan vaikeuksia, jos he tekevät virheen. Seitsemän vuotta varpaillaanoloa ja kuiskuttelua. Nopeita suhahduksia siitä, että nyt kannattaa olla ihan huomaamaton, Jari on huonolla tuulella. Hirveää, mihin mä oon suostunut. Mä todella kadun tätä kaikkea. Ja toisaalta iloitsen suunnattomasti siitä, että olen saanut nyt herätä. Herätä todellisuuteen ja näkemään asiat, joissa olen toiminut hirvittävän väärin. Että sille ajalle tuli nyt loppu ja meillä alkoi uusi, ihana vapaus osoittaa toisillemme huomiota, rakkautta  ja ymmärrystä, kysymättä siihen lupaa keneltäkään. Katsella leffaa yhdessä, herkutella yhdessä, nauraa ja höpsötellä koko sydämen kyllyydestä. Mä oon saanu mun elämän takaisin ja haluan elää sitä nyt paremmin. Silmät auki. Sydän auki ja täysillä.

Mulla on myös ne kaksi aikuista lasta. Onneksi he ovat eläneet jo omaa elämäänsä, niin tämä ei ole heihin niin suuresti vaikuttanut. Jari on toiminut heidän kanssaan niin, että on saanut heidän silmissään miellyttävät kasvot. Se, mitä näiden seinien sisällä on tapahtunut, on paljolti jäänyt heiltä näkemättä. Silti viisas, vanhin poikani kertoi, että hän on aina vaistonnut Jarissa jotakin outoa. 

Siinä tämän illan sydämen painavimmat. Päällimmäinen tunne on kuitenkin ilo. Ei katkeruus, ei viha, ei epätoivo. Ilo. Kipu saa käydä lävitse ja sitten luvan mennä. Toivossa on paras elää. Sen tietää jo se iänikuinen lapamatokin, sanotaan..