Älä mene pois. Älä jätä mua.Sä olet mun elämäni rakkaus, eikä kukaan voi korvata sua. Tuijotan hämmentyneenä sormistani karannutta tekstiä. Kirjoitinko mä tosiaan nuo sanat, joiden olen lujasti päättänyt kuuluvan vain onnettomien iskelmärenkutusten radiokaikuihin. Kaiken se uskoo, kaiken se toivoo, kaiken se kestää. Näin on opetettu lapsesta saakka, mutta kuuluuko rakkauden haudalla myös anoa? Tai onko tätä rakkautta koskaan ollutkaan? Onko se kaikki ollut vain halua omistaa, mustasukkaista toisen hallintaa ja ihailun peilien kanssa pelaamista.

Kysymykset risteilevät mielessäni, kuin ilmaan lasketut ballistiset ohjukset, vailla lukittua kohdetta. En halua, että musta tuntuu tältä. Ja tuntuu silti. Mikä määrä pettymystä mahtuu pieneen hiaceen..tulee laulu mieleen ja ajatus vähän hymyilyttää. Itseironista hymyä, sisäänkääntynyttä pilkkaa. Ihminenkö oppii?

Miten tämä suuri rakkaustarina alkoi, ja miten tähän päädyttiin, siitä riittää kirjoitettavaa. Arkkitolkulla. Saattelen matkoihinsa vihan ja katkeruuden, kaiken kauniin ja hauraan, joka olikin vain unelmaa. Lopullista eroa ei vielä ole voimassa, vain hakemuksia ja haparoivia yrityksiä elämien irroittamisesta toisistaan. Tässä asutaan, kaksi rikkinäistä sydäntä saman katon alla. Omalla tavallaan jo alkuun rikkinäisiä, omalla tavallaan kokonaan hajoitettuja nyt.

Väistelen vihaa ja yritän olla osumatta katsekontaktiin, koska vastassa on silmät, jotka leiskuvat tulta. Silmät, jotka ennen leiskuivat intohimoa, herkkyyttä ja suuria tunteita. Joku neuvoisi kevyesti laskemaan irti vaan, unohtamaan ja jatkamaan kohti uutta elämää. Mutta miten se voikin olla niin vaikeaa. Se on kietoutunut niin syvälle sisimpään, että pala sydäntä irtoaa, kun sen repäisee. Voi Robin, mitä sä tästä tuskasta tietäisitkään..puuttuva palanen. Verinen, riekaleinen, vielä sykkivä palanen.

Mieli jää runoilemaan, mutta palataan asiaan. Siihen alkuun. Mun edellinen, liki 20 vuoden avioliitto oli päättynyt. Mutta henkisesti epävakaan ihmisen rinnalla eläminen oli jättänyt jälkensä sieluni hipiään. Olin katsellut uskottomuutta, rikoksia, alkoholismia, peliongelmia, valehtelua ja petosta. Ja aina perään sitä katuvaista, hellää ja haurasta mies, joka kaipasi pelastajaa. Ja minähän pelastin, kunnes katkesin keskeltä kahtia. Olin saanut eropäätöksen tehtyä, mutta rämmin sen läpi vakavan masennuksen kanssa. Neljä lasta kainalossa, tai minä heidän..Lapset tekivät ruokaa ja hoitivat arkiasiat, koska mä en pystynyt. En voinut syödä, nukkua, enkä tehdä mitään. Vain hengitin. Lihakset vapisivat pelkästä kävelystä ja makasin vain tuijottaen tyhjyyteen. Etsin epätoivoisesti syliä ja löysinkin. Monia sylejä. En rakkautta. Ja tuska vain lisääntyi. Sorruin tekoihin, joita halveksin aiemmin toisten tekeminä. Olin toinen nainen, olin yhden illan kissa, olin levoton prinsessa. Olin mitä vain, ja kaikkea samaan aikaan, täysin vailla itsekontrollia. Tästä ajasta olen kokenut syvää häpeää ja omantunnon riipaisevaa kipua. Minkä jäljen jätinkään näistä ajoista lasteni sydämiin. Enkä saa sitä koskaan pois. Sen kanssa täytyy vain elää. Lapsesta saakka seurannut usko Jumalaan ja johdatukseen hiipui katkeraksi tunteeksi siitä, että edes Jumala ei välitä. Koskaan en olisi voinut silti kieltää hänen olemassaoloaan. 

Sitten tapahtui ihme. Humalahuuruisen iskelmäillan päätteeksi olin näpytellyt numeroni miehen kännykkään, joka sitä aneli. Se oli pyörittänyt mua pitkään tanssilattialla hyvin itsevarmoin ottein ja takertunut intensiivisesti katseellaan. Seurasi koko illan sivusta mun liikkeitä, eikä päästänyt näkyvistään. Silmissä oli intohimo ja koko miehessä jotain hyvin kiehtovaa. Sunnuntaina soi puhelin. Kiusoitellen kertoi, miten jäin häntä koukuttamaan, kun jätin numeroni. Heti illalla nähtiin. Ajoin vanhan bimmerini huoltsikan pihaan. Viereisestä, uudenkarheasta turbobemmistä nousi aurinkolasipäinen,erittäin cool mies ja väläytti mulle hymyn. Mun sydän sykähti. Ehkä vähän ihastuksesta ja toisaalta epätodellisesta tunteesta ja epäilyksestä. Mikähän gigolo lie. Nyt kirjoittaessa näen kyllä punaiset vilkkuvalot jo tuossa kohdin, mutta silloin tulkitsin punan hehkuvan vain molempien kuumista, ihastuneista katseista. Se vei mut heti lähellä olevaan kotiinsa, joka oli vastarakennuttu upea huvila. Isolla rahalla tehty unelma. Kohteli mua nätisti, eikä yrittänyt käydä käsiksi. Kovin pienellä eleellä sai mut vakuuttumaan "kunnollisuudestaan", näin jälkeenpäin ajateltuna. Mutta rikkinäisessä, hyväksikäytetyssä sydämessä juuri se teki vaikutuksen. 

Jarin katsessa oli alusta saakka arvoituksellisuutta, jotain vaarallista ja sellaista, joka kutsui etsimään vastausta. Se ei antanut itsestään paljoa, mutta kertoili kyllä palasia menneisyydestään ja tulevaisuuden haaveistaan. Sen kanssa tuli aina jännä tunne suuresta, tuntemattomasta tulevaisuudesta. Aavistus unelmasta, joka väreili ilmassa. Jokin miehessä kuitenkin mietitytti, enkä ottanut alkuun häntä kauhean vakavasti. En tykännyt tyylistä, jolla se veisteli kevytmielisiä vitsejä. Ajattelin usein, että onkohan se vähän yksinkertainen, kun lasketteli naiiveja, pervoja sanankäänteitään. Heittäydyin silti aika nopeasti fyysiseen kanssakäymiseen hänen kanssaan. Intohimo oli rajua ja seksiä oli paljon. Tunsin miehen kiihkon mua kohtaan ja se osui sopivasti mun tarpeeseen olla haluttu. Rakkaudentunnustus kolmen viikon tuntemisen jälkeen nosti kuitenkin inhon ja imelän tunteen pintaan.

Koska mulla oli muitakin miehiä vielä ympärillä, jatkoin samalla heihin tutustumista. Jarin kanssa oli puhuttu, ettei luvata toisillemme mitään, eikä sitouduta. Se oli kuitenkin enemmän hänen toiveensa. Mä toivon salaa jotain paljon enemmän. Erinnäisten tapahtumien jälkeen meidän suhde kumminkin rypistyi kasaan. Tuli mustasukkaisuutta kummankin osalta ja hyljätyksi tulemisen tunnetta. Tässäkohdin Jari ilmoitti, että hän haluaa katsoa yhden toisen kortin loppuun. Nainen, joka oli kiinnostanut aiemmin, oli nyt lähemmässä tarkastelussa. Koin, että tämä oli jonkinlainen kostotoimenpide, koska oli loukkaantunut mulle, että tapasin yhä toisia miehiä. (Niin tyhmää, mutta itseasiassa tapailin heitä siksi, etten aiheuta liikaa paineita Jarille sitoutumisesta, vaan osoitan, että sopimus vapaudesta on voimassa). Olin jo koukussa Jariin. 

Tapa, millä Jari ilmoitti muutoksesta, oli tyly. Puhelimitse ja kerrasta, että se on nyt tässä. Samalla antoi ymmärtää, että olisikin ollut itse valmis sitoutumaan ja syyllisti mua niistä miesten tapaamisista. Antoi ymmärtää, että tämä oli mun valintani ja itse aiheutettu. Maailma romahti. Mitä olin tehnyt väärin? Olin yrittänyt toimia sopimuksen mukaan ja kuvitellut, että se oli hyvä. Makasin selälläni keittiön lattialla ja itkin. Hylkäämisen tunne vavisutti koko kehoa. Miten tää voi mennä näin. Ei tää voi mennä näin. Halusin koko sydämestäni tuon miehen ja vain tuon miehen. Varsinkin nyt, kun se ei enää halunnut. Itsekästä ja tyhmää. Kyllä. Ja niin epätoivoista. Olisi pitänyt taas tässäkin kohdassa tajuta. Ja mä tajusin vaan kovan kaipuuni ja ikäväni ja sen, että olin tehnyt väärin ja huonosti ja tämä oli omaa syytäni. Mitäs elin tyhmästi. Muutaman viikon kuluessa pääsin kuitenkin pettymyksestä irti ja jatkoin elämääni. Koitin unohtaa miehen, josta ei kuulunut enää pihaustakaan. Tunsin vihaa, en enää kaipuuta.

Nyt on jo senverran huono olo tästä kaikesta muistelusta, että on pakko lopettaa. Tarinahan on vasta alkujuurillaan. Tästä vasta kaikki alkaa. Sen muisteluun täytyy kerätä lisää voimia.