Tunteet vaihtelee nopeammin, kuin pysyn kyydissä. Yhdessä hetkessä hirveä viha ja inho, seuraavassa se vapauden tunne ja sitten hirveä kaipaus. Jari lähti eilen aamulla taas ajelemaan ja samat sanat, ei tiedä tuleeko yöksi kotiin. No ei tullut. Ehkä se otti eilisistä saunapakeista itseensä ja päätti hakea tarvitsemansa jostain muualta, intensiivisellä yrityksellä. Nyt on jo toinen ilta, eikä siitä ole kuulunut mitään. Ei mitään tietoa, missä se menee ja toisaalta karu totuus on, ettei se mulle kuulukaan enää millään tavalla.  Ikävän tunne on vallannut taas koko kehon. Miten ihminen voikin tuntea niin ristiriitaisesti. Ei halua koskea ja taas haluaisi, hinnalla millä hyvänsä. Ehkäpä on onni, ettei se nyt ole täällä. Saattaisin olla tässä tilassa helppoa kauraa ja se ei ehkä olis hyvä kokonaisuuden kannalta. 

On pistänyt taas arpomaan, onkohan sittenkään kysymys mistään narsismista, että ollaan eroamassa nyt. Diagnostiikka on vaikeeta lääkäreillekin, eikä se oo mun homma. Ehkä se on vaan hankala ihminen, vastassa toinen hankala. Molemmat varustettuna hylkäämisen haavalla ja sen jälki näkyy tavassa vastata toisen loukkaamiseen samalla mitalla. Tähän mennessä oon parjannu täällä Jarin tapoja ja toimia, mutta nyt aion avautua itsestäni.

Mulla on tapana pitää asiat hallussa, ohjakset käsissä, sukset ladulla, miten sen nyt täsmästi sanois. Omaan sanallista arsenaalia ja osaan käyttää sitä häikäilemättä toista vastaan. Osaan perustella näkemykseni taitavasti, ja vaahtoan aiheesta, kuin aiheesta, jos se saa tunteen roihahtamaan. En huuda, enkä käyttäydy sopimattomasti, muuta kuin erittäin äärimmilleen ahdistettuna. Puhun asiallisesti ja aikuismaisesti ja annan toisen (tässä tapauksessa siis Jarin) tietää, että hänen tapansa toimia ja kommunikoida on suorastaan lapsen tasolla. Pyydän kyllä helposti anteeksi ja nöyrryn sen edessä, kun saan osakseni kritiikkiä. Saatan viipyä peilin edessä hyvinkin pitkään ja punnita motiivejani, päämääriäni ja tapojani toimia. Tunnen omantunnon tuskaa siitä, että tajuan tehneeni ja sanoneeni väärin, loukanneeni toista. Koitan ottaa opikseni. Silti taas tulee seuraava kerta, kun toinen mököttää selittämättömästä syystä, ja alan kaivaa asiaa selville. Yritän puhkaista vihamielisen ilmapiirin erilaisilla taktiikoilla, enkä anna rauhaa, ennenkuin asia on minun mielestäni molemminpuolisessa ymmärryksessä ja yhteys löytynyt. Pelkään pahoin, että osaan käyttää myös katalia manipuloinnin keinoja, kuten itku, nöyristely, itsesääli ja epätoivoinen hermokohtaus. Kamalaa katsella omaa kuvaansa. Tällainen mä oon. Onko sitten ihme, että puoliso kokee olevansa ahdistettuna nurkkaan, eikä jaksa enää yhtään vänkäystä. Niin. Kukapa kertoisi kenen on mikäkin syy ja seuraus ja miksi tässä ollaan. Varmaa on ainakin se, että yksi ihmissuhde on raadeltu taitavasti ja jäljellä on vain riekaleet.

Mua harmittaa se oletus, että Jari pyyhkii motukallaan pitkin maailmaa ja ehkä juhlii vapauttaan. Mä oon vaan täällä himassa, enkä osaa tehdä mitään. Pölykoirat melkein vinkuu, kun kävelen ohi, ei vaan kiinnosta siivota enää tätä kotia. Tätä tuhoutuneiden unelmien kaatopaikkaa.. Tunteekohan se pientäkään osaa tästä kaipuusta ja ikävästä kehossaan, vai pääseekö se vain kaipaamaansa vapauteen, eikä kanna taakkaa mukanaan, niinkuin mä. Tänään töissä tuli tunne, että sydän oikeesti räjähtää, se pumppaa, kuin viimeistä päivää ja pallea on kireä, kuin viulunkieli. Keho käy äärirajoilla. Puhumattakaan mielestä, joka on seitinohuen selviämisnaamion takana. Päivän selätin vaan niin, että kävin ainakin kymmenesti vessan puolella painamassa pään polviin ja huutamassa korkeuksiin, että "kiitos siitä, mitä Sä tulet tekemään, vaikken sitä vielä nää." Se on ainoo, mikä pitää mut hengissä. Sittenkin. Uskon, et päättyy tää miten vaan, se on tarkotettu meidän parhaaks ja uudet ovet avautuu mua varten, kun ne edelliset lukittuu. Jumala ei hylkää, vaikka muut hylkäis. Se ei oo mun puolella ja toisia vastaan, vaan sillä on hyvä tahto myös Jaria kohtaan. Sillä toivolla jaksan aina seuraavaan minuuttiin. 

Mutta palataanpa taas tarinaan ennen tätä.

Se talo ja piha ja  se ihana elämä. Tuli ulkomaanmatkoja yllärinä ja yhdessä suunniteltuina. Tuli kukkalähetin kautta mahtavia kimppuja työpaikalle, kun oli hääpäivä, Tuli kukkia ja suklaata kotiin, tuli hierontalahjakortteja. Tuli kaikkea huomiota mitä nainen vain voi saada. Erityisesti mua sykähdytti aina Jarin kohteliaisuus ja miehekkyys. Se ei antanut mitään mahdollisuutta siihen, että mä olisin kantanu kauppakassit kotiin, vaikka niitä olis ollu neljä. Oli kunniakysymys, että se teki sen. Tai matkalaukut. Tai ovien avaaminen. Aivan prinsessan elämää. Ensikuukausina tirautin muutamasti kyyneleet, kun se tuntui vaan niin mahtavalta, että joku tekee MULLE niin. Ex-mies oli ollut omaa laatuaan passauttamis-keinottelussa. Sillä oli käsi kipee, tai nilkkaan sattui tai oli muuten vaan niin väsynyt, että "tee sä". Ei haitannut, että laittoi mut juhlamekossa pyyhkimään auton lamppuja, kun ne oli rännässä. Itse istui odottelemassa lämpimässä autossa. Sellasen kohtelun jälkeen pienikin huomionosoitus tuntui luksukselta. Saati sitten tällanen täyspalvelu. Toki koitin vastata aina samalla mitalla ja palvella takaisin, kun vaan osasin ja pystyin. Mikäpä enemmän saa ihmisen rakastumaan toiseen, kuin se, että saa tuntea olevansa huomion ja rakkauden tekojen kohde.

Kyllä taas vihlaisee, kun muistelee näitä asioita, jotka oli täydellisiä. Kotitöistä ei tullut koskaan mitään kinaa. Sovitusti mä hoidin siivouksen ja pyykkäyksen, Jari ruuanlaiton ja kaupassakäynnin. Homma pelitti. Mutta sitten ne lapset. Mun lapset ja sun lapset ja niiden käskyttäminen tai paremmuus. Ja jatkuva vääntö siitä, kenen säänöt on hyvät, mikä määrä ymmärrystä on riittävää ja missä menee  laki. Jarin mielestä olin lepsu, enkä pidä lapsiani kurissa. Omasta mielestäni pidän aika tiukkaakin kuria, (kotiintuloajat, peliajat ja käytös/puhetavat) mutta multa löytyy aimokaupalla äidillistä lempeyttä ja ymmärrystä heitä kohtaan. Jarin mielestä asiat kerrotaan lapselle, asioista ei keskustella, vaan ne ilmoitetaan ja selityksiä ei kuunnella.

Huusi omalle pojalleen, kun tämä oksensi yöllä, että mitäs menit syömään karkkia, turha ulista siinä. Ja nyt turpa kiinni ja nukkumaan. Ruuvasi mun poikien huoneesta polttimon irti, kun nämä eivät toisen huomautuksen jälkeen edelleenkään "tahallaan" sammuttaneet valoja, kun poistuivat huoneestaan. Tästäkin tuli riita, kun kysyin, että miten ne siitä oppii, kun eiväthän edes tajua, että kukaan on kiertänyt lampun irti. Mun nilkkaan se osui, kun ihmettelin aamulla, miksei valo toimi. Tilitin Jarille, että lapsille pitää kertoa säännöt ja sitten antaa sanktiot. Se suuttui, eikä puhunut lapsille moneen päivään. Kurittomat kakarat ja äiti toivoton kasvattaja.

Epäili, että vanhempi poikani oli ottanut hänen urheilujuomapullonsa ja kun kävi ilmi, että näin ei ollut, piilotti silti oman pullonsa vaatekaappiin. "Ettei hänen omaansa käy kukaan pureksimassa ja tuhoamassa". Taas tilitin lapsellisesta käytöksestä. 

Tällaisia erinäisiä sääntöjä ja vaatimuksia alkoi olla koti pullollaan. "Ei voiveistä jääkaappiin, ei pitkään istumista vessassa, ei suihkun käyttöä, kuin hetken".  Ei säännöissä sinänsä mitään ongelmaa ja lapset yrittivät niitä noudattaa, mutta auta armias, jos tuli moka. Aina se viikon mykkäkoulu lapsille. Jäätävä tunnelma. Pöydässä muuten juteltiin, niin yksi mättää tuppisuuna perunaa huuleen. Saunassa heitti kiivaasti löylyä ja vaikeni suu viivana. Millä siinä sitten olet, pakko koittaa kuplaa puhkaista. Ahdistavaa. Jo lapsistakin. Vanhempi, suhteellisen kiltti ja herkkäluonteinen poikani usein itkeskeli, kun sai niin tylyjä sanoja. Kysyi, että miksi jotkut aikuiset ei voi koskaan pyytää anteeksi. Ja näitä välejä koitin sitten sukkeloida. Saada aikaan keskustelua ja anteeksipyyntöjä ja -antoja, että tunnelma voisi vähän rentoutua.

Viimeisen puolen vuoden aikana tilanne kiristyi myös mun suuntaan. Ei sääntöjä, mutta kaiken tarkkailu. Jari saattoi usein hiipiä kotiin salaa. Säikähdin, kun tajusin, että se oli seissyt mun takana jo tovin, ennenkuin havahduin hahmoon. Sanoi usein, että et vissiin tullut ihan suoraan töistä kotiin (en voinut mennä edes kauppaan sanomatta)? ja oli yleensä vahtimassa, moneltako tulin kotiin. Olet oikein pullaakin ostanut? kaksi kahvikuppia? Oliko pihassa renkaanjäljet, kuka käynyt? Sängyssä näyttäisi joku maanneen?

Tuli usein tunne, että se oli tsekannut mun puhelimen, koska tiesi asioita, joita oli tullu vain viestitse. "Laitat oikein pitkät saappaat? mitäs varten nyt tarvii pipertää? tollasen paidan laitoit? Kuka viestitti, kuka soitti, piippiip, mikäs piippailee? Tuli työreissulta kesken kotiin, vaikka piti olla monta yötä pois. Ilmoittamatta ja hyvin yllättäen istui kotisohvalla, kun palasin kaverin kanssa lenkiltä. Sekin tuntui kyttäämiseltä ja siitä saatiinkin hyvä riita, kun mainitsin, että olis voinu ilmottaa, niin en ois sopinu itselleni tekemistä/ seuraa. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin onkin hyvä päättää tältä illalta. Eipähän jää kaikumaan hyvät muistot päällimmäisiin unosiin.