Sunnuntaiaamun rauhaa. Heräsin jo ennen seitsemää, mutta avasin U-tuben ja kuuntelin sieltä narsismiin liittyvää videota. Ei tule kahvin tuoksua keittiöstä, niinkuin ennen. Tyhjä talo, hiljaista. Mieleen nousee ne viimeisen puolen vuoden aikaiset aamut. Jari häipyi usein aamulla mun vierestä vaivihkaa, niin etten herännyt. Tuntui silti pieneltä hylkäämiseltä joka kerta, herätä siihen, että toinen oli jo mennyt aamupuuhiinsa. Tuntui kurjalta ja kerroinkin sen. Mutta Jari kohautti vain olkiaan. Aiemmin heräiltiin yhdessä, painauduin Jarin kainaloon. Siinä oli mukava torkutella. Jokin oli selvästi siis muuttunut jo silloin ja se kummeksutti mua. Ehkäpä olin taas vähän yliherkkä, mutta toisaalta tunteet on aina kokijalleen tosia, ne syntyy jostakin.

Näin hyvin pitkään yhtä ja samaa pahaa unta, aina uudestaan ja uudestaan, ihan avioliiton alkumetreiltä saakka. Heräsin ahdistuksen tunteeseen, itkuun tai paniikinomaiseen hämmennykseen. Jari oli unessa aina yhtäkkiä hävinnyt. Yritin kovasti tavoittaa häntä, mutta puhelin ei toiminut, se oli hukassa, en saanut käsiäni toimimaan..tai sitten en muistanut numeroa. Yhteistä unille oli se, että Jari oli aina hyljännyt mut jostakin syystä, eikä antanut asioille minkäänlaista selitystä. Ja kun yritin saada yhteyden, kävi niinkuin edellä selitin. Unet oli erittäin toden tuntuisia ja täynnä vahvaa tunnetta. Ihmettelin niitä aina ja kerroin Jarillekin unista. Jari oli kyllä pahoillaan, että sellaisia näin ja otaksui, että ne johtuvat möröistäni, jotka liittyivät pettämiseen tai mustasukkaisuuden tunteisiin. Kyllähän mä nyt tajuan, että Jari on henkisesti poistunut aina tilanteista, joissa on ensin aikaansaanut ison hämmennyksen. Jättänyt selityksittä, kuuntelematta ja sulkeutunut hiljaisuuteensa. Eikä suostunut ottamaan vastaan minkäänlaisia oikaisuja, vaikka oli ymmärtänyt aivan väärin. Toisaalta voi olla, että olen käsitellyt hylkäämistä jo unien kautta pitkän aikaa. Nythän olen tilanteessa, jossa painajainen tavallaan jäi päälle, vaikka olen herännyt. Ja ehkä juuri siitä syystä. Että olen HERÄNNYT.

Mutta niihin ylilyönteihin. Ne on saaneet mut tuntemaan itseni hulluksi. Pelkäämään, että olen jollain lailla sekoamassa ja että olen täysin hillitön ja pitelemätön. Jari vahvisti omilla sanoillaan tätä mun tuntumaani vielä lisää. Vuosi sitten tuli ensimmäinen tällainen todella käsistä riistäytynyt tilanne. Lasten kanssa oli sovittu, että puhelimella ei pelata kuin korkeintaan 1h päivässä ja tämä oli mielestäni ihan kohtuullinen vaatimus. Sen lisäksi sai kuunnella musiikkia ja tietysti käyttää luuria soittamiseen ja viestittelyyn. Vanhempi poikani oli pelannut jo peliaikansa, mutta yläkertaan tullessaan Jari näki puhelimen hänen kädessään. MInä en ollut kuulemassa, mutta Jari oli kuulemma kivahtanut pojalle, että "sä oot käyttäny jo peliaikasi, puhelin pois!". Poika oli vastannut teiniangstilla; "no, ihan sama", koska oli viestitellyt kaverilta läksyjä, eikä pelannut. Ei viitsinyt selitellä, koska tiesi kokemuksesta, ettei se ota niitä vastaan, kun on jotakin päätellyt. Jari oli painellut vastauksesta vihaisena alakertaan.

Tapasin myöhemmin poikani itkemästä sängyllään. Kertoi, että oli tuntunut niin kurjalta, kun Jari oli syyttänyt häntä asiasta, jota hän ei ollut tehnyt. Kun ei ollut edes kysynyt, vaan suoraan tuominnut. Koitin rohkaista poikaa menemään juttelemaan Jarin kanssa. Sanoin Jarin on varmasti väsyneenä kiukustuneen.  Olihan se aika ajattelematon ja ilkeä, mutta ehkä parasta olisi kuitenkin saada asia sovittua. Poika ei ollut yhtään innostunut asiasta. Sanoi, ettei hän osaa, eikä tiedä mitä pitää sanoa. Pyysin laittamaan vaikka tekstarilla anteeksipyynnön, kun oli vastannut rumasti ja samalla kertoisi, ettei ollut pelannut. Poika laittoi. Jari ei vastannut.

Alakertaan mennessä Jari istui muina miehinä katselemassa telkkaria. Hymyili ja sanoi moi, moiskautti suukon. Ajattelin, että koska Jari on noin hyväntuulinen, hän varmasti pystyy juttelemaan, jos ihan varovasti raotan aihetta. Kysyin oliko pojan kanssa ollut jotain ongelmaa. Ei vastausta. Kerroin, että lapsi oli itkuisena kertonut tuntuneen kurjalta ja että hän tahtoisi sopia asian. Jari kimmastui. "Tulit tänne puolustelemaan lastasi, joka vedättää sua ja käyttää häikäilemättä hyväkseen hyväuskoisuuttasi." "Ihan turha tulla selittämään yhtään mitään, kun se tolla tavalla vastaileekin. Julkean epäkunnioittavaa käytöstä. Koska et pidä lapsilla kuria, ne ei kunnioita minuakaan!" Huomasin tilanteen mahdottomuuden ja hiljennyin, enkä selitellyt enempiä. Sanoin, että asia on joka tapauksessa jotenkin selvitettävä, koska kaikilla on paha olla vihaisessa ilmapiirissä. Sanoin  jättäväni hänet omaan rauhaan, enkä vaivaa asialla, mutta odotan, että hän hoitaa homman niinkuin aikuisen kuuluu. Jari lähti ajelemaan. Takaisin tullessa musta pilvi oli edelleen päällä, eikä mitään muutosta tilanteeseen tullut. Mentiin nukkumaan hiljaisuuden vallitessa. En sanut unta vaan valvoin koko yön ja mietin, miten saan miehen ymmärtämään, että tässä oli kyse väärinkäsityksestä ja molemminpuolisesta ikävästä käytöksestä. Miten ihmeessä tuollaisesta pikkujutusta voi tulla näin iso ongelma?

Nukkumattoman yön jälkeen olin väsynyt ja alakuloinen, ajatukset kiersivät edelleen omaa rataansa. Kylmä rinki oli edelleen miehen yllä ja talossa. Annoin olla, ehkä se siitä. Meni päiviä. Pojat lähtivät isäviikolle. Päätin ottaa asian uudestaan esille. Kysyin voitaisiinko puhua, mitä oikein tapahtui. Oliko Jari ymmärtänyt, ettei poika ollut pelannut, vaan kysellyt läksyjä. Ja voisiko vähän ymmärtää teini-ikäisen käytöstä ja syytä, miksi hän niin vastasi, vaikka se väärin olikin. Eikö sitä voisi antaa anteeksi ja unohtaa, kun kerran poika on niin pyytänyt? Jari alkoi huutaa. "Etkö sä nyt vittu anna olla. Mä vihaan sitä poikaa niin, että saa mun puolestani asua ihan missä vaan. Minä en enää saman katon alla aio olla." Sitten se lähti pihalle. Kävelin perässä epäuskoisena. Mitä ihmettä tää oikein on? Voiko kukaan sanoa lapsesta noin ja käyttäytyä noin? Näin Jarin torjuvan olemuksen ja sitten mulla kilahti. Aloin huutaa. "Sä oot oikeesti niin outo, täällä on kaikilla paha olla ja sä et edes kuuntele, sä et anna anteeksi, ja sä käyttäydyt kuin uhmaikäinen!" Sä oot täys paska, enkä mä halua olla sun kanss. Mä tulen hulluksi, kun sä et anna edes puhua!" Jari veti suun viivaksi ja käveli sisään. Menin perässä. Mä olin todella niin raivoissani, että musta tuntu, että mä räjähdän siihen paikkaan. Ja toinen vaan kävelee tiehensä. Sisällä raivo alkoi purkautua. Potkaisin ensin oveen, sitten löin nyrkillä seinään. Jari vain seisoi ja katseli ylimielisellä ilmeellä. Potkin lisää. Potkaisin kukkaruukkua ja rikkaimuria. Itkin ja huusin kuin mieletön. Huusin, että tee jotain, auta mua!! Mä hajoon, mä en kestä, tajuutko, mä hajoon" Se lähti yläkertaan. Matolla oli mullat ja imuri palasina. Lysähdin ikemään ääneen sohvalle, kunnes sain rauhoituttua hiukan ja aloin siivoilla jälkiä. Nyyhkyttelin ja olin poissa tolaltani pitkän aikaa. Yläkertaan mennessäni Jari oli keittänyt kahvit. Istuin varovasti sohvalle viereen, itkin edelleen.

Sain soperreltua, että olen todellatodella pahoillani. Että mulla on varmasti paha uupumus tai masennus päällä, kun en tunnu kestävän mitään. Olen liian herkkä ja liian impulsiivinen. Kerroin, että mua hävettää. Pyysin anteeksi moneen kertaan ja sitten istuin vain hiljaa. Jari otti kainaloon ja lohdutti. Sanoi, että sun kannattaa nyt hakea sairaslomaa, sä taidat olla aika kipeä mieleltäsi. Tällaisia ylilyöntejä ei kyllä voi tulla enää, hän tietää itsensä, eikä niitä ala katselemaan, vaan ottaa eron hyvin nopeasti. Minä hain saikkua. Sain itseni tolpilleen, mutta tämä oli vasta alkua. Syksyn aikana tuli toinen samantyyppinen juttu pojan kanssa. Tunnelma oli menossa samaan räjähdyspisteeseen. Sain kuitenkin pideltyä itseäni senverran, että en potkinut mitään ympäriinsä, vaan päätin lähteä ajamaan päivystykseen. Arvelin, että olen tulossa oikeasti hulluksi ja mun on saatava apua, tai teen vielä jotain ikävää itselleni, kun en jaksa. Jari ajoi perässä huolestuneena. Sain lääkäriltä rauhoittavien reseptin ja taas viikon sairaslomaa.

Nämä on ne mun elämäni pahimmat ylilyönnit ja niistä olen itseäni paljon soimannut ja ollut huolissani mielenterveydestäni. Siitä, mitä mulle oikein on tapahtunut ja mistä tämä hulluus tulee? Enhän aiemmin ollut tällainen. Nyt vähän armahdan, koska näen, että olen oikeasti ollut henkisesti tosi lujilla. Tietenkään tuollaista ei saisi koskaan tapahtua ja edelleen häpeän sitä, että musta löytyy noin ikäviä voimia..hallitsemattomia raivonpurkauksia. Mutta nyt asioihin vähän perehtyneenä tiedän, että moni narsistin uhri on joutunut hoitoon, mielisairaalaan ja oikeasti päättänyt päivänsä. Syytä ja taitamattomuutta oli varmasti minussakin, noissa riitatilanteissa, mutta henkinen väkivalta ajoi mua hulluuteen. Nyt tunnen itseäni paremmin, tiedän paremmin rajani. Ja Luojan kiitos, mä olen elossa. Ja hereillä!

Näiden syksyn tapahtumien jälkeen annoin jotenkin periksi. Jätin jatkossa huomiotta kaikki epäkohdat ja juttelin poikien kanssa pieleen menneet asiat, en enää yrittänyt saada Jaria selvittämään asioitaan. Painoin ne villasella ja ajattelin, että vaikka mikä olisi, mä en enää aiheuta ainuttakaan draamaa, enkä lähde niihin mukaan. Vaikenen. Muutaman kerran jouduin ottamaan murusen rauhoittavaa ja niin selvittiin pahimmista tilanteista. Sain vain nieltyä kaiken pahan olon. Ja opin, että näin tekemällä vältän vielä pahemman olon. Ihminen se voi opettaa ihmiselle jänniä asioita. Nyt on aika opetella tuosta jälleen pois. Että pitää ja saa tuntea, reagoida ja elää.