Tovi on vierähtänyt taas, että ehtii edes purkamaan tuntojaan sanoiksi asti. Paljon on tapahtunut pienessä ajassa. Niin paljon, ettei pieni ihminen meinaa millään pysyä virran mukana. Tuntuu, että välillä menee vaan tulvaveden vietävänä ja asiat etenee ilman, että ehdin tajuta yhtään mitään. Kaiken tän keskellä oon yrittäny pysyä kuitenkin tasapainossa. Ja oikeestaan oon ollut aika ihmeissäni siitä, miten levollinen olo on pääosin ollut. Tottakai on hetkiä, jolloin kyyneleet tulvahtaa silmiin ihan lupaa kysymättä ja hyvin epäsopivassa paikassa, kuten kaupan kassajonossa. Enkä mä oikeestaan jaksa välittää, jos joku siitä hämmentyy. Nieleskelen ja kaivan hymyn kyynelten seasta ja jatkan taas matkaa. Jos joku jää miettimään, mikähän tuotakin naista noin itkettää, niin miettiköön sitten. Saattaapa jokainen joskus elämässään tulla tilanteisiin, joissa säröjen kohdilta tihkuu väkisin tuskaa toistenkin näkyviin. Eipä kai sitä tarvitse hävetä. Mielleyhtymät, sanat, paikat, ihmiset, ihan mikä tahansa herättää tunteen ja taas mua viedään. 

Onneksi on tullut myös ohikiitäviä hetkiä, jolloin oon tuntenut iloa, jopa onnellisuutta, valoa tunnelin päässä. Ja niiden varassa jaksaa odottaa taas seuraavaa. Tietäen, että niitä tulee varmasti enenevässä määrin, kunhan tämän vaikean murrosvaiheen rämpii ensin läpi.

Jari muutti viime viikonloppuna asuntovaunuunsa. Lauantaina kasailtiin yhdessä sen tavaroita ja jutusteltiin ihmeen kevyesti siitä, kumpi mitäkin ottaa. Ei tullut riitaa jaosta. Istuin keittiön jakkaralla lusikkalaatikon edessä ja laskin välineitä omiin kasoihinsa. Sulle, mulle, sulle, mulle, ja yritin saada edes muutaman samaa sarjaa molemmille. Tuntui jotenkin niin typerältä, että näin sitä oikeasti sitten laitellaan lusikat jakoon. Hymyilin yksikseni kliseiselle sanaparrelle ja kornilta tuntuvalle tilanteelle. Näin se elämä vaan menee. Ei synny sanaparretkaan tuhkasta, vaan elävästä elämästä. Jari silitteli edelleen ohimennessään. Puristi välillä tiukkaan halaukseen ja kuiskaili, että onko tän ihan pakko mennä näin. Hän ei haluaisi musta irrottaa vieläkään. Lähdin omille menoilleni, kun tunsin, että olin hoitanut oman osani jaosta ja auttanut siinä, missä voin. En oikeastaan halunnut nähdä perävaloja ja jäädä sitten yksin tyhjään kotiin. Keräsin voimani ja ojentauduin halaamaan Jaria vielä lähtiessäni. Se oli pitkä ja lämmin halaus. Minun puoleltani ainakin. Ilman kyyneltäkään silti. Ei tuntunut vaikealta, ehkä vain hiukan haikealta. Tiesin, että se tunne kyllä vierailisi taas myöhemmin. Mutta ei nyt. Ei tässä hetkessä, eikä näille silmille. 

Kävin taas tanssimassa. Tuntui mukavalle nähdä ihan vieraita ihmisiä, olla itselle aivan vieraassa ympäristössä. Siellä ei kukaan tiedä mun häpeää. Yksinjäämisen häpeää, hyljätyn häpeää. Voin olla vain yksi muiden joukossa. Tosin saatoin jonkin verran erottua joukosta, koska olin vietävissä vielä niin hatarin askelin. Sitä paremmalle tuntui, kun hakijoita riitti ja myötätuntoa. Antoivat luvan olla osaamaton ja opetella vielä. Neuvoivat ihmeen sitkeästi ja tulivat hakemaan uudestaankin. Sitten tuli eräs, joka jäi illasta mieleen. Se tuli vähän arasti pyytämään parikseen. Heti ensi tahdeista askeleet sopivat yksiin ja tuntui vaan taivaallisen ihanalta. Painoin silmät kiinni ja antauduin vietäväksi. Tanssi oli kevyttä, pehmeää ja helppoa. Ehkä mä olin vain niin hetkessä kiinni, että partaveden tuoksukin sai mut vetämään syvään henkeä. Ja se sanoi, että mä olen ihan pro, ihan illan paras. Sanoin sille samat sanat ja mua nauratti. Kerroin, että kolmatta kertaa yrittelen, ja oon aivan aloittelija. Tuntui silti kivalle. Se haki mua koko illan tanssimaan ja meillä oli selkeästi yhteys, erilailla kuin toisiin. Eronneita molemmat, ehdittiin paljon jutella. Pieni kokemus lämmöstä ja läheisyydestä. Siitä, että jonkun kanssa voi tuntea vielä niin. Tuntui vaan niin mukavalle koko ilta. Sitä vaille mä olin ollut. Saattoipa jäädä pieni kaihertava tunne siitä, että voisin törmätä tuohon mieheen uudelleenkin vielä joskus, mielellään. 

Kävin myös kahvideiteillä. Laitoin deittipalstalle ilmoituksen ilman kuvaa ja sain muutaman yhteydenoton. Jotenkin masentava tunne mennä niille karjamarkkinoille. Jotenkin alentavaa. Enkä mä vielä mitään seuraa edes halua. En mä ole valmis mihinkään parisuhteisiin yhtään kenenkään kanssa, vielä pitkiin aikoihin. Kyllä mä sen tiedän. Eikä pidä kiirehtää näiden juttujen kanssa. Silti laitoin sen ilmoituksen. Kahviseura oli ihan jees, juttu luisti hyvin ja oli ihan mukavaa. Tiesin silti heti, ettei mulla olis mitään yhteistä tämän miehen kanssa. Tulihan sieltä monta viestiä perään ja toivomus uusista tapaamisista. Siinä sitä taas oltiin. Inhoan niitä tilanteita, kun pitäisi sanoa, ettei tässä oikeastaan mitään herännyt. Niinpä vaan feidailin vastailua ja annoin sitä kautta ymmärtää, etten ole kovin kiinnostunut. Tansseista joku outo mies oli myös stalkannut mua fb:stä ja pyysi kaverikseen. Pommitellut viesteillä siitä lähtien. Mutta ei herätä mitään mussa. Nostaahan se tietty vähän tuntumaa siitä, että ehkä joskus jollekin vielä kelpaan.

Toisaalta olen vahvasti miettinyt sitä, että en halua lähteä edes etsimään seuraa sillä mielellä, että "kelpaisinko" jollekulle. Mä oon saanu elämässä vakavia opetuksia siitä, että tulee itse tietää oma arvonsa ja etsiä sellasta kumppania, joka seisoo omilla jaloillaan, eikä vain esiinny itsevarmana.  Mun täytyy opetella käyttämään järkeä ja tunnetta yhteispelillä, eikä enää ikinä vaan heittäytyä jonkin tunteen vietäväksi. Tai siksi, että joku vaan on niin "kuuma", että tulee ja ottaa mut ja mä suostun. Siinäpä haastetta jatkolle.

Jari on poikkeillut. Välillä tulee pitkiä ikävä- viestejä, rakkauslauluja ja kaihoisia tunnustuksia. On keskusteltu myös vakavasti. Jari on edelleen sitä mieltä, että minä olen nyt jättänyt hänet. Muistutin, että hän jätti mut kahdesti alkuvuoden aikana ja enkä mä enää toista kertaa ota häntä takaisin. Siinä on vissi ero. Oon pysyny tyynenä ja viileänä, vaikka olen myöntänyt myös ikävän tunteeni ajoittain. Asiallisesti olen vain todennut, että ne kuuluu asiaan ja menee aikanaan molemmilla ohi. Ihmeellisellä tavalla tunnen olevani irti Jarin otteesta. Se ei saa mua enää tuntemaan sitä samaa kaihoa, jota aiemmin. Ikäänkuin mä näkisin jotenkin sen läpi. Se ei pysty ottamaan mun tunteita hallintaansa ja pelaamaan niillä enää. Mä olen vapaa. Ja suuresti iloinen siitä.

Jari myi moottoripyöränsä mun pojalle. Kertoi ottavansa lomautuksen talven ajaksi ja muuttavansa joko "sen" parhaan työkaverinsa mukana Thaimaaseen tai vaihtoehtoisesti Espanjaan aivan toiseen työtehtävään. Suunnitelmissa on myös alkaa moottoriurheilu ammattimielessä, samaa lajia tämän työkaverin kanssa. Kuulemma euroopan maat odottavat jo kisaajaa, kunhan pääsee kuntoon ja oikeat ovet aukeaa. Ei voi mitään, mutta kyllä tällainen nopea toiminta ja kätevät uudet suunnitelmat tuovat mieleen kovin kevyen tavan elää ja tehdä uusia alkuja aivan tyhjästä. Keskeltä tuhkaa. Vaikka sanoja kaipuusta on paljon, teoista näkee, kuinka vähän mikään merkitsee. Kun sanoo olevansa aivan loppu. Kun kertoo, ettei elämällä ole mitään merkitystä ilman mua. Kun sanoo, että olisi parempi kuolla. Näen niin niiden läpi. Mä en enää usko valheisiin. Jos on sensuuruinen kipu ja tuska, kuin kertoo, miten voisi kyetä tuollaisiin uusiin suunnitelmiin?

Talo on kiinnostanut katsojia. Tarjous on saatu ja hyväksytty. Kaupat on kiinni kuntotarkastuksesta. Niin nopeasti kaikki etenee. Tuntuu, että on joku siunaus yllä. Joku suurempi voima, se johon uskon, joka vaan laittaa asiat etenemään. Mä seuraan sivusta. Odotan vaan ja katson, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja uskon, että kaikki ei oo vielä tässä. Sain lainan myös itse, eli voin etsiä uutta kotia ja alkaa rakentaa omaa uutta alkua elämääni. Pelottavaa, jännittävää ja myös väsyttävää. Saanhan voiman tähän kaikkeen, saanhan!