Sain uuden kotini näyttämään pikkuhiljaa kodilta. Tuntumaan kodilta. Oikeastaan pidin kokonaisuudesta hyvinkin paljon. Jokainen huonekalu asettui omaan paikkaansa. ja sain vapaasti säätää niitä useampaan kertaan, ennenkuin olin tyytyväinen. Kukaan ei puuskahtanut niskaani älyttömästä puuhailusta. Sisustin kotini valkoisella. Valkoisessa on jotain niin puhdasta ja kaunista. Sitä vasten värit saavat värinsä ja toisaalta, myös tahrat tulevat heti esiin. Sitä kaipaan koko elämääni. Puhdasta, vilpitöntä ja valkeaa totuutta ja sitä, että kun tahroja tulee, ne näkyvät, eikä niitä peitetä. Ne puhdistetaan.

Lapset pitävät omasta luukustaan. Mahtuvat hyvin samaan huoneeseen ja kaikki tarvittava on saatavilla. Koulu on muutaman sadan metrin päässä ja kavereita asuu lähellä. Ovat olleet iloisia tästä muutoksesta. Mulla on oma makuuhuone, jonka seinään olen liimaillut mieltä tsemppaavia sisustustarroja, kuten: "I Will lie down and sleep in peace, for you alone, o Lord, make me dwell in safety". Ja sen sanan alla uneni on ollut makea. Kaiken kruunaa pikkuruinen sauna, jossa saan nauttia lämpimistä löylyistä ( kipakoitahan ei sähköllä saa..) Tuntuu, että kaikki oli juuri mun tarpeisiini sovitettu. Työhön on muutaman kilometrin matka ja nautin, että saan mennä sinne kävellen, herätä kunnolla ennen työrupeamaa ja kuunnella linnunlaulua. Juuri sopiva matka kantaa samalla päivän asiat Taivaallisiin käsiin ja saada voimaa uuteen päivään. Edes sade ei ole aamumatkojani häirinnyt, koska päätin niin.

Tanssitunteja olen jatkanut, koska niissä saa niin hyvin irti ajatuksiaan kaikesta muusta. On pakko keskittyä täysillä, että jalat eivät sekoa. Ja kun sekoavat kumminkin, nauru piristää lisää. Koen tanssin erittäin hyväksi liikkumisen ja oman mielen kannalta. Siinä oppii uutta ja voi samalla nauttia rytmistä, musiikista ja liikkeestä. Eikä tietysti ole ikävää, että samalla saa uusia ihmiskontakteja ja uutta elinpiiriä vanhan tilalle.

Pikkuhiljaa kaikki harrastukset, ystävien näkemiset ja perheen kanssa oleminen alkoi tuntua taas mukavalta. Alkoi tuntua, että elämä todella voittaa. Tunsin, että olin päässyt pahimman yli ja päässyt hyvään vauhtiin oman elämäni rakentamisessa. Tuli uhmakaskin tunne siitä, että minuahan ei yksi mies tuhoa, eikä saa mua lannistumaan loppuelämäkseni. Minähän nousen. Ja entistä vahvempana. Hyvin suurella varmuudella koin päihittäneeni narsismin otteen elämästäni ja seisoin vahvalla kalliolla. 

Lokakuun ensimmäinen päivä. 6kk oli kulunut ensimmäisen erohakemuksen lähetyksestä. Harkinta-aika oli tullut siis täyteen ja nyt oli aika tehdä lopullisia ratkaisuja. Sisälläni oli edelleen kaikesta huolimatta paljon patoutunutta vihaa ja laitoinkin Jarille ironisen viestin, että "aika on täynnä, vai vieläkö riittää rakkautta?" Jälkeenpäin ajatellen todella typerää. Olin jo päättänyt lähettää eron kakkosvaiheen paperin samantien. Tosin juuri samalla viikolla muutama uskova ystäväni oli ottanut minuun yhteyttä ja puhunut mua uskomaan ja miettimään vielä avioliiton jatkamista. Sisälläni kiehui, kun edes ajattelin sitä. Olin vihainen ystävilleni, että jouduin vielä palaamaan epävarmuuden äärelle, josta jo koin päässeeni. Mitä jos sittenkin olin väärässä?

Jari vastasi.

Se vuodatti koko sydämensä auki ja kertoi, kuinka järkyttävää aikaa tämä ero on hänelle ollut. Hän on vain odottanut ja rukoillut, että minä kääntäisin vielä kelkkani ja suostuisin palaamaan yhteen. Se oli ainoa asia, jota hän oli kyennyt ajattelemaan. Mikään muu ei tuntunut miltään. Hän oli viikkokausia maannut asuntovaunussaan, lukenut raamattua ja rukoillut. Paininut asioiden kanssa ja oli valmis myöntämään kaikki virheensä, kaiken pahuutensa. Ja tekemään mitä tahansa, että ottaisin hänet takaisin. Menemään terapiaan yhdessä ja selvittämään kaikki. Siitä huolimatta haluaisi terapiaan yhdessä, vaikkei suhde jatkuisikaan. Kunhan vain selvitettäisiin asiat. Kertoi puhuneensa viikkkokaupalla terapeutti/ sielunhoitaja-ystävänsä kanssa, jonka tontilla sai pitää asuntovaunuaan, ja tämä oli auttanut häntä ymmärtämään asiat kokonaan uudella tavalla. Jari kertoi, miten hän oli tajunnut, että koko tämä eroon johtanut tilanne oli saanut alkunsa siitä, että hän oli etääntynyt kauas Jumalasta ja siksi menetti myös minut.

Minä kuuntelin.

Kuuntelin epäuskoisena, mutta mitä kauemmin kuuntelin, sen epävarmemmaksi kävin omasta varmuudestani. Jari alkoi saada otetta sydämestäni. Aloin salaa toivomaan, että tämä viimeisin juonenkäänne olisi sittenkin se ainoa ja viimeinen totuus. Juttelimme muutamana päivänä puhelimessa ja Jari jatkoi vakuutteluaan ja kuulosti todella vilpittömältä ja toisaalta suuntansa menettäneeltä. Kuulosti siltä, että hän oli oikeasti katunut ja kaivannut mua ja rakkaus oli todellista. Aloin lämmetä ajatukselle, että antaisin anteeksi ja lähtisin hänen kanssaan terapiaan. Vaikka vain siksi, että osoittaisin hänelle kysymyksiä terapeutin läsnäollessa, joista hän ei voisi perääntyä. Halusin kysyä selityksiä asioille ja kuulla totuuden monista tilanteista. Tässä tein vakavan virheen. Edelleen ajattelin, että tiedän asioista ja narsismista jo niin paljon, että enää mua ei saisi vedätetyksi ja huomaisin kyllä ajoissa, jos kysymyksessä olisi uusi sellainen "suuri puhallus". Olin kyllä hyvin varovainen ja kului viikkoja, että keskustelimme asioita puhelimitse ja viesteillä. Syviä, vakavia asioita. Aloin vakuuttua. Otin anteeksipyynnöt vastaan ja pyysin anteeksi omaa keskeneräisyyttäni, niitä virheitä, joita minä olin tehnyt. Jari kertoi, ettei koskaan, ei ikinä, eikä milloinkaan halua enää satuttaa minua. Siksi haluaa edetä varovasti ja minua kunnioittaen kaikessa, miten edetään. Ja sitten se pyysi mua yhdessä lenkille.