Olin ilahtunut käänteestä ja tunsin taas häpeää. Mitä minä niin kovin tuota miestä epäilen. Sehän on niin mahtava. Taas suunnitellut kaikkea ihanaa meidän varalle samalla, kun mä olen vain suotta pelännyt. Sitten koittaa se päivä, kun Jarin poika ja exä ovat myös Thaimaassa. Tulee iloinen viesti, poika on täällä!. Exä on lähtenyt johonkin omalle matkalleen ja noutaa pojan muutaman päivän päästä. He eivät ole tekemisissä sen enempää keskenään, näin hän kysymättä vakuuttaa. Tulee kuvia, tulee viestejä. On kivaa. Jari on silminnähden ilahtunut pojan tulosta. Kertoo, miten kova ikävä onkaan tätä ollut ja huomaa sen vasta nyt, kun näki taas pitkästä aikaa. Samaan henkeen tokaisee, että saas nähdä kuinka käy, kun me taas törmätään. Jättää vähän epävarmaksi, mitä tuolla tarkoittaa. Haluaakin ehkä jättää.  Ei siis tunne ikävää ja miettii, tunteeko sitten, kun taas nähdään. Tämänkö halusi kertoa?

Kerron, että olen iloinen hänen ilostaan ja siitä, että huomaa pojan tärkeyden ja ikävän häntä kohtaan. Toivotan mukavaa loppupäivää hänen kanssaan. Seuraavana päivänä tulee taas kuvia pojasta ja maisemista. Palmuista, joita hän tietää mun rakastavan. " Voi kiitos, ihana <3".  Jari tokaisee ykskantaan, että on tää vaan niin mukavaa. Tää on niin mukavaa, että jatkossa hän tahtoo tehdä näin joka vuosi. Painottaa, että haluaa mun tietävän sen. Mieleeni hyökkää tietysti samantien lukuisia kysymyksiä. Miten meidän sitten käy? Miten voidaan rakentaa jotakin yhteistä, jos hän on kolmasosan vuodesta aina lomalla. Kuvottaa ajatus siitä, että toinen haluaisi elämässään jatkossa panostaa ihan vain oleiluun, työikäinen mies. Toki kivaa se varmasti olis, mutta en pysty kunnioittamaan sellaista ajatelmaa. Kysyin leikitellen, että kai hän minut ottaisi mukaan. Epäselvä vastaus, riippuen jostain tekijöistä ja olosuhteista jne. Käy hyvin selväksi, että minä en kuulu hänen tulevaisuudensuunnitelmiinsa.

Mulla kihahtaa kuppi nurin. Kysyn suoraan, mitä tää nyt tarkottaa. Ei usko meidän mahdollisuuksiin enää. Sama vastaus, jonka oon kuullut jo useaan kertaan viikkojen aikana. Nyt mulle riitti. Vastaan, ettei mulla ole voimia koittaa pitää tätä suhdetta yllä, jollei toisella ole siihen halua tai uskoa. Mun uskoni ei nyt yksin riitä. Annetaanko sitten vain olla?  Tulikivenkatkuista tekstiä tulee takaisin. Syytöksiä, kertoo pettymyksestä minuun, mun epäluottamuksesta ja epäilyksistä. Uskosta, joka piti olla yhteinen, mutta en jaksakaan uskoa. (Huom MINÄ en jaksa nyt uskoa!!, kun sanoin sen ääneen nyt kerran) Sama litania taas kerran, joka on jo monta kertaa puhuttu auki. Kysymyksessä, keskiössä MINÄ, joka olen ongelma. 

Kysyn vielä kerran, oletko sä nyt varma tästä? Se on peruuttamatonta. Viimeinen lause, jonka saan: " Se on yhtä peruuttamatonta, kuin meidän avioeroon johtaneet syyt" Tähän päättyi tämä tarina. Kipeä, kipeä viimeinen 2kk. Täynnä tuskaa, rukousta ja epätoivoa. Pelkoa, pettymystä ja hiukan rakkautta ja ikävää. Mutta nyt olen täysin varma.Laitoin eropaperit menemään, hävitin sormukset ja kaiken tästä talosta, mikä muistuttaisi mua Jarista.

Mä olen vihainen itselleni, mä olen vihainen Jarille ja olen vihainen Jumalalle. Ja toisaalta, olen niin kiitollinen, että vastaus tuli. Piti mennä loppuun saakka, että uskoin ja kuuntelin. Mutta nyt se on varmaa. En koskaan enää usko sanaakaan tuon miehen suusta. Vaikka vetoaisi miten Jumalaan tai mun uskoon ja anteeksiantoon tai hyvyyteen. Mun ei enää tartte. Annoin mahdollisuuden ja se sattui muhun. Nyt tiedän. Nyt olen viisaampi. Mitään ei jäänyt epäselväksi. 

Ja mä olen onnellinen, että mulla on tää oma kämppä, oma elämää ja mä jatkan sitä. Kestää aikaa, että ponnistan tästä takaisin jaloilleni. Tarvitsen Jumalaa ja Hänen parantavaa kättään, että voin toipua kokonaan. Niin, ettei mikään myrkky enää vaikuta mun sielussa ja sydämessä, jota Jari sinne sirotteli. Korona on täällä. Samaan aikaan mun henkilökohtaisen kriisin keskellä maailma on kriisissä. Näistä noustaan yhdessä, uuteen huomiseen. Maailma ei koskaan enää ole sama näiden kokemusten jälkeen.