Jari oli jo aiemmin kertonut aikeistaan matkustaa Thaimaaseen. Oli varannut lennot ja hotellit ja kertoi, miten halpaa siellä olisi elää. Hän oli pyytänyt työstään lomautuksen, kun se sopi firman kuvioihin. Yhteiselomme syventyessä hän kertoi, ettei enää koe niin suurta tarvetta lähteä mihinkään, on niin hyvä olla näin. Silti hän valmisteli innolla matkaa, eikä näyttänyt merkkiäkään siitä, että sanat vaikuttaisivat tekoihin saakka. Mietin asiaa itsekseni ja musta alkoi tuntua aika pahalta se ajatus, että Jari lähtisi neljäksi kuukaudeksi pois, kun juuri on saatu meidän juttu uuteen alkuun. Jarin selailessa kiinnostavia asioita aiheesta ja suunnitellessa matkaansa, asia ahdisti mua aina vain enemmän. Taakkaa lisäsi pointti, että Jarin työkaveri, josta aiemmin jo kirjoitin, "sattumalta" omisti kesäasunnon viereisessä kaupungissa ja oli menossa viettämään sinne omaa lomautustaan. Näinollen he siis olivat viettämässä yhteistä aikaa seuraavat kuukaudet. Tuo mies, josta mulla oli ollut vahva epäilys, että suhde on enemmän, kuin työtoveruus. Koska työkaverista oli aiemmin tullut niin paha mörkö meidän välille, en uskaltanut sanoa ääneen mitään mieltäni painavista ajatuksista.

Lopulta mun oli kuitenkin pakko puhua ja raotin aihetta hyvin varovaisesti. Sanoin, että tuntuu kurjalta, kun hän lähtee. Tuntuu, että hän jättää meidän jutun kesken, eikä pidä sitä niin tärkeänä. Kerroin, että olen huolissani siitä, että koko juttu tyssää tähän. Suhde ei ole vielä niin vahvalla pohjalla, että se kestäisi pitkän eron. Mutta en vaatisi häntä jäämään. Olin surullinen siitä, että hän ei itse halunnut jäädä omasta aloitteestaan. Jari lätkäisi pöytään sen kipeän aiheen. Sanoi, että tämä on todiste siitä, että olen edelleen vainoharhainen hänen työkaverinsa suhteen ja epäilen. Kertoi ahdistuvansa suunnattomasti mun epäilyistä ja menevänsä aivan lukkoon. Ilta oltiin vaisuissa tunnelmissa. Seuraavana päivänä laittoi mulle tekstiviestinä runon, jossa puhuttiin tuskasta, joka meidän joskus täytyy vaan kestää ja kyllä se siitä sitten. Mua suututti. Itsehän hän tämän valitsee, ei ole mitään "kohtalon" tuulta, joka meidät nyt erottaa. Itse hän sen valitsee! Vastasin aika reippaalla kädellä, että nyt tarviin aikaa ja tilaa miettiä rauhassa asioita. Musta vaan tuntu, ettei musta oo koko juttuun enää. Halusin paeta.

Viikon verran oltiin sen tiimoilta mykkäkoulussa. Sitten toinnuin, tyydyin, hyväksyin. Jari oli valintansa tehnyt ja mä suostuin siihen. Suostuin odottamaan ja rakastamaan. Uskomaan ja toivomaan, että kaikki lopulta toimisi meidän parhaaksi. Jari ei heti tointunut, vaan jäi jollain tavoin etulyöntiasemaan minuun nähden. Häntä oli loukattu ja minun tuli nyt käyttäytyä niin, että hän leppyy ja jaksaa ajatella jatkoa. Hän perui yhteisen terapian ja snaoi, ettei aio tulla sinne jauhamaan koko ajaksi tuosta työkaveristaan ja minun möröistäni.

Jari kertoi, että oli keskustellut terapeuttiystävänsä kanssa edelleen paljon, ja hän oli tehnyt päätöksen, että halusi käydä aikuiskasteella ennen matkaansa. Näin kertoi turvaavansa selustansa, että oli tosissaan kaiken kanssa ja haluaa pysyä moitteettomana ja uskollisena niin Jumalalle, kuin minullekin reissunsa aikana.  Kummeksuin päätöstä hiukan, koska aiemmin Jari oli ollut toista mieltä kasteesta. Minun silmiini näytti siltä, että tämä oli toisen ihmisen hyväksynnän saamiseksi tehty suoritus. Vakuutus muille hänen kunnollisuudestaan, hänen oikeista aikeistaan kaiken suhteen. Tilaisuus oli pieni ja nätti. Vain kolme Jarin ystävää paikalla ja hyvin vähäeleisesti hän sivuutti aiheen julkisuudelta. En vakuuttunut tästä ollenkaan. Mitä se kaikki loppuviimeeksi oli, se jääköön hänen ja Jumalan väliseksi.

Jouluaatto vietettiin yhdessä. Olin toivonut, että voisin viettää sen lasteni kanssa, mutta tunsin sääliä Jarin yksinäistä joulua kohtaan ja kuuntelin hänen pyyntöään tulla meille. Aatto oli vähän väkinäinen, sillä aikuinen poikani ei pitänyt yhtään ajatuksesta, että olimme taas Jarin kanssa yhdessä. Jari jakoi lapsilleni lahjaksi rahaa, ihan huomattavan summan. Kertoi, että haluaa muistaa, että he kaikki ovat edelleen tavallaan hänenkin lapsiaan. Mulle oli ostanut kalliin älykellon. Tuli taas oikein prinsessainen olo siitä kaikesta hyvyydestä, mitä hän osoitti niin ruuanlaitossa, kuin hankinnassakin ja kaiken järjestämisessä. Toivoin silti, että lahjojen sijasta Jari olisi jotenkin osoittanut olevansa eroon johtaneista asioista pahoillaan, tai lähestynyt lapsia kertomalla tämänhetkisestä tilanteesta. Jotenkin kutonut kasaan jotakin, mikä oli selityksittä särkynyt. Koin, että hän kuittasi selitykset rahalla ja lahjoilla. Jatkettiin vain, niinkuin välissä ei olisi tapahtunut mitään. Se ei tuntunut reilulta. Odotin enemmän. Niinpä minä sitten selitin lapsille hänen puolestaan, myöhemmin, kun olimme keskenään.

Jarin lähtöön oli enää muutama viikko. Jokainen tapaaminen tuntui haikealta. Pyrimme olemaan yhdessä niin tiiviisti, kui pystyimme. Yhtenä iltana Jari istui taas sohvan nurkalla ja selaili puhelintaan. Ohimennen tuli puhetta hänen nuorimmasta pojastaan. Mietin ääneen, kuinka tälle mahtaakaan tulla kova ikävä isäänsä, kun ei näe tätä pitkään aikaan. Jari oli hetken hiljaa ja sanoi sitten, että minähän olen kertonut, että se tulee äitinsä kanssa käymään Thaimaassa. Näkevät siellä. Veitsi viilsi kyljestäni läpi. Se vielä puuttui, että kaiken muun lisäksi näkee tuolla matkalla exäänsä! Tuntui tyrmäävältä ja sekunnissa ehdin kuvitella ja nähdä kaikenlaista mielen sopukoissani. Lähdin nukkumaan ja totesin, että mun on kyllä pakko saada pureskella tämäkin asia vielä rauhassa. Tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta luottaa, kun luottamusta ei ole vielä muutenkaan.

Pääsin tästäkin ajatuksesta yli päättämällä vain luottaa. Ja meni syteen tai saveen, mun elämä ei siihen kaatuis, vaan sitten jatkaisin aiempaa suunnitelmaa, elämää ilman Jaria. Niinpä haikein mielin odotin hänen lähtöään. Ehkä yksi vaikeimmista hetkistä oli se, kun Jari vei mut syömään Thaimaalaiseen ravintolaan, jotta minäkin pääsisin makuun. Nieleskelin ruokaa kilpaa kyyneleiden kanssa. Katselin tauluja ja maistelin tunnelmaa, joka Thaimaalaisesta kulttuurista pulppusi. Ja mua kuvotti koko kyhäelmä, koko juttu, minkä keskellä nyt olin. Itkin ja surkuttelin itseäni ja samalla soimasin, että olen niin kovin tunteellinen.