Puristin hampaani tiukasti yhteen, mutta onnistuin hymyilemään. Olin päättänyt lujasti, etten tirauta yhtäkään kyyneltä, kun Jari lähtee. Halaan vaan ja hymyilen, toivotan siunausta matkaan. Ja näin minä tein. Ja olen siitä ylpeä. Varsinkin nyt, kun tiedän tarinan lopputuleman. Mies vaikutti vähän hämmentyneeltä. Oli ehkä odottanut itkuista heittäytymistä hänen kaulaansa ja säälittävän rääpäleen jättäytymistä vihmomaan kyyneleitä perään. Sinne hän meni. Pakkautui pakettiautoonsa ja lensi pois. Kauas tuntemattomaan.

Jo samana iltana istuuduin sanoitusvihkoni ääreen ja tapailin lauseita: " Laskin sut irti käsistäni, vapaasti lähtemään. Aikansa kaikelle tarkalleen on, vaikken usein ymmärtää voi. Kätke Sun turviisi rakkaani tää, varjele matka ja määränpää. Kaipauksen voiman sä kyllä näät. Siksi sen lupasit, vierellein jäät". "Näen sun kuvasi mielessäni, ikävä riipaisee. Tulevaa varmasti tietää en voi, siksi jätän sen Luojani luo".

Vuorokauden kuluttua sain viestin, että on perillä ja niin yksin. Ikävä on valtava ja kaikki tuntuu tyhjältä. Rakkaus ja kaipaus polttelee. Sovittiin, että toimitaan lähinnä viesteillä. Koin hankalaksi soittelun, kun aikaero on iso ja vaikea järjestää hyvää hetkeä tai paikkaa, että kuuluu hyvin jne. Päivien mittaan Jarin olo koheni. Kuvia ja viestejä tuli paljon. Pohjattomalla ikävällä. Rakkautta, rakkautta, rakkautta ja sydämiä. Ikävä tuntui raskaana omassakin rinnassa. MIksi asioiden piti mennä näin. Jari laitteli videokuvaa, kun prätkäilivät työkaverinsa kanssa ja kertoi heidän tekemisistään. Musta ei tuntunut hyvältä. Itkin, pelkäsin ja rukoilin paljon, että mun kuvitelmat jättäis mut rauhaan. Ja toisaalta, että julmakin totuus tulisi julki, jos oli jotakin salattavaa. Risteilin epätoivon ja toivon, epäluottamuksen ja luottamuksen maastossa ylösalas. Ja kaikessa turvasin viimekädessä Jumalaan, joka aina lopulta tyynnytti mut levolliseen tietoisuuteen läsnäolostaan. Ennen Jarin matkaa sain vahvan sana: "Odota ja kuuntele. Jumala kyllä vastaa, vaikka se olisi se vaikeampikin vaihtoehto" Tähän vetosin ja odotin ja kuuntelin. Olin varma, että epätietoisuus ei jää olemaan.

Yhtenä iltana Jari ei laittanutkaan viestiä tapansa mukaan. Toki vähän huolestuin, että jotakin olisi sattunut. Niinpä laitoin viestin hänelle päin:" MItä kuuluu Thaimaan iltaan?" Ei tullut vastausta. Huolestuin lisää. Jari oli kertonut kovasta turvotuksesta ja suonenvedoista aamun viestissään. Illalla soi puhelin. Jari soitti. Takelteli puheessaan, Thaimaan aika oli klo 02.00 Kyselin hämmentyneenä, mikä häntä vaivasi, kun oli niin outo. Kuulosti siltä, kuin hän olisi ollut kovassa humalassa, mutta en halunnut uskoa sitä. Jarihan ei omien sanojensa mukaan enää juonut humaltuakseen.

Jari nauroi ivallisesti ja sanoi, että" no mitäs luulet, en todellakaan oo juonu mitään. Miksi mä sulle soittaisin, jos olisin humalassa. Älä nyt viitti. Mee kattomaan netflixixtäs, omalta puoleltas, siellä oon ollu koko illan leffaa tuijottamassa" Ja nauro taas räkäisesti, uhmakkaasti. Kysyin, et mikä tää koko juttu oikein on, Jari?! Ja lopetin puhelun lyhyeen. Se todellakin oli vahvassa jurrissa. Aamulla laitto anteeksipyytävän viestin. Oli vähän käyny suomibaarissa syömässä ja ottanu muutaman siinä, ei mitään sen kummempaa. Perään laittoi kuvan avonaisesta raamatusta, kuinka on koko aamun lukenut sitä. Mä olin tosi loukkaantunut ja epäröivä. Ei mua se juominen niinkään haitannut, vaan se, että valehteli mulle päin naamaa ja puhui ivallisesti, vaikka tiesi varsin, että mä epäilin oikein. Sai mut vahvasti ajattelemaan kaikkia muitakin asioita, joita olin epäillyt, joita se vakavalla naamalla väitti mun hulluudeksi. Pieninkin sirunen luottamusta mureni tämän illan mukana.

Ehkä sen illan mukana mureni enemmänkin. Jari oli vähän vaisumpi. Rakkauden ja ikävän tunteiden jankuttaminen loppui. Joskus tuli sydän. Muuten kertoili lähinnä urheilusuorituksistaan ja puheli niitänäitä. Sitten otti puheeksi, että sitä vaivaa taas uudelleen mun möröt. Se, etten mä luota siihen. Ja mä vastaan, et hei haloo, sä teit just jotain, mikä murensi sitä entisestään! Nytkö on aika parjata MUN huonoa luottamusta? Vai eikö sitä, miksi se rikkoontui ja yrittää korjata sitä takaisin? Käsittääkseni luottamus ansaitaan. Se ei ole luonnonvara, joka syntyy itsestään ja joka vain häviää itsestään. Se täytyy ansaita ja sen voi menettää. Näin mä ajattelen ja uskon, etten sillä kohdin ole väärässä.

Jari kertoi, että painii nyt kovasti asian kanssa, että minä olen niin takertuvainen ja mustasukkainen ja täynnä mörköjä. Mielestäni osoitti aikamoista uskoa, että annoin Jarin sovulla lähteä, enkä kysellyt hiukkaakaan hänen menemisiään siellä. Rakkaus antaa toiselle vapauden myös mokata, vaikka se tuntuisikin pahalta. Vaikka sen mukana menisi kaikki. Toki kännijutun jälkeen kerroin ajatukseni hänelle, että leikkii tulella ja olisi viisasta olla nyt menemättä tilanteisiin, joissa koko elämä voi olla vaakalaudalla. Se oli kaiketi takertumista ja manipulointia hänen mielestään.

Puheluiden jälkeen löysimme kuitenkin yhteisen sävelen jälleen ja Jari oli sitä mieltä, että rakastaa niin lujaa, että kaikesta huolimatta haluaa yrittää yhä. Aika hiljainen oli silti edelleen. Sitten se lähti kalareissulle. Yhtäkkiä lähetti paljon kuvia ja oli aivan innoissaan. Oli käynyt arpaonni, sai kalastaa ensimmäisenä ja sai vielä veneen suurimman kalan, kaiken lisäksi tilanne oli kuvattu samalla ravintolan mainosvideoon, joten hän pääsi sen kautta oikein näkyviinkin. Mun huomio kiinnittyi kuvissa vain yhteen asiaan. Sillä ei ollut sormusta. Se jäi häiritsemään ja kysyinkin piakkoin, eikö enää pidä sitä? Jarille oli ollut tärkeää, että molemmat laitettiin sormukset takaisin jo paljon ennen hänen lähtöään. Se oli JUTTU, joka oli merkki yhteisestä sopimuksesta. Vastasi vaivihkaa vain, että kato näitä nakkeja, ei mahu. Voihan se toki niinkin olla, mutta kun kaveri oli hehkuttanut juuri laihtuneensa 10kg, niin tuntui vähän epäuskottavalta. Tunsin itseni taas petkutetuksi. Jätin asian silti siihen ja annoin ymmärtää, että uskoin selityksen.

Vuorokauteen ei kuulunut mitään. Seuraavassa viestissä se kertoi, ettei jaksanut enää uskoa meidän juttuun. Oli kuulemma aivan lukossa. Nyt kysymys oli siitä, että kotiinpaluu mietitytti. Hän ei voisi asua erillään, mutta yhteenkään ei voitaisi mennä, koska asuminen mun ja poikien kanssa ei onnistuisi. Kertoi, että haluaa jatkossa viettää paljon aikaa omien harrastustensa parissa, ja aikoo olla myös työkaverinsa kanssa tiiviisti. Eikä jaksa niitä epäilyitä sen suhteen.(En ollut maininnut asiasta sanallakaan sitten ennen joulua käydyn keskustelun. Hän otti asian uudestaan ja uudestaan esiin) Taas muutaman päivän hiljaisuus. Mun epätoivo, mun tuska, mun pelko, että nyt tää hajoo. Jutellaan ja taas asiat kääntyy, eiköhän se siitä. Hän kertoo päättäneensä, että jatketaan kaikesta huolimatta. Tulee kuva kuitista. Hän on varannut meille hotellihuoneen syksylle, mennään reissuun. Yksi yö tuossa hotellissa maksaa 450€, sen hän halusi mun näkevän. Kertoi, että näin paljon haluaa panostaa meiden suhteeseen. Näin tärkeä olen hänelle, enkö jo usko.