Talo on tyhjätty, pölyt siivottu nurkista ja kaikki roju roudattu uusiin maisemiin. Avaimet luovutettu, jätetty seuraavan käsiin. Avaimet onneen, nekö ne olivat? Kirpaisi lujaa, kun kotitontti piti jättää taakse viimeisen kerran. Silmäilin vielä pihaa, annoin katseen viivähtää niissä kohdin, joista heräsi muistoja mieleen. Näin vielä meidät siinä. Minut, tietämättömänä kaikesta, mitä tulossa oli ja toisen, suunnitelman päätähden, valmiina omaan peliinsä. Käänsin auton pois pihatieltä ja kyyneleet tulvivat sumentaen näkökyvyn. Päättäväisyys ja varmuus kaikesta antoi voimaa painaa kaasua ja jättää kaikki taakse. Sisimmässä kaikuivat sanat: "Jos rikkautta karttuu, älä siihen sydäntäsi kiinnitä" Vaikken materiasta niin piittaa, luopuminen tekee kipeää. Omakotitalon ja pihan vaihtuminen kerrostalomaisemaan tuntuu ankealta. Tuntuu kuin palaisin entiseen onnettomaan, alhaiseen elämääni. Häpeä ja epäonnistuminen meinaa painaa mut taas kasaan. Huijatuksi, vedätetyksi ja hylätyksi tuleminen iskee niskaan kaikella voimallaan. Mitä ihmisestä on jäljellä niiden kokemusten jälkeen. Tuleeko musta koskaan enää kunnollista. Osaanko elää ihmisiksi. Olenko niin varovainen ja kriittinen kaiken ja kaikkien suhteen, etten osaa koskaan enää erottaa oikeaa, aitoa ja hyvää tahtovaa rakkautta. Puhumattakaan siitä, että voisin ottaa sellaista vastaan. Tai miten uskallan koskaan enää rakastua kehenkään. Uskoa siihen, että joku haluaisi oikeasti rakastaa mua ja jakaa elämäänsä mun kanssa. Voisinko ottaa vielä riskin ja heittäytyä toisen matkaan rohkeasti, pelotta ja vahvalla uskolla tulevaisuuteen. Kestävään parisuhteeseen. Pelkään pahoin, että vaaditaan suurta rohkeutta, suurta sydäntä, isoa kourallista ymmärrystä ja kestävyyttä, jos joku haluaisi musta vielä vierelleen vaimon.