Päätänihän mä edelleen tyhjäilen. Päivittäin, hetkittäin. En tiedä, kauanko kestää, että se ei enää heräile omituisiin oloihin. Epätodellisuuden tunteeseen. Saunan lauteilla yhtäkkiä tajuntaan tunkeutuu ajatus, että tämän kiukaan sihautukset ei kauaa enää kuulukaan mun elämään. En istahda näiden löylyjen lämpöön. Vastahan yhdessä suunniteltiin saunaan lauteiden muotoa ja värejä, ihasteltiin yhdessä kaunista lopputulosta. Ja kuinka mä kuvittelin, että se olisi mun elämäni sauna. Mun loppuelämäni sauna. Miten se kaikki niin äkisti muuttuikaan.

Kaupungilla ollessa osuu silmään lukematon määrä juuri "sellaisia" pakettiautoja ja sekunnin sadasosan sitä ehtii ajatella, että tossahan se taas tulee, näinhän se ennenkin aina oli. Eihän mikään ole muuttunut, eihän. Kohta se heilauttaa kättään ja nappaa mut kyytiin, hymyilee. Kaikkialla näkyy työmiehiä keltaisissa työvaatteissaan ja joka kerta mun pää kääntyy, etsii silmiinsä silmiä. Niitä tuttuja salamasilmiä, sitä siiliksi ajeltua niskarajaa, josta pilkistää tatskattu lohikäärmeen eturaaja. Etsii tuttua kävelytyyliä, etsii vahvoja, ruskettuneita työmiehen käsivarsia. Ikävä valtaa mielen joka kerta. Tulee syvä ymmärrys, että se kaikki on mennyttä, eikä se koskaan palaa. Tuo mies ei koskaan enää tule kuulumaan mun elämään. Mun on turha etsiä sitä katseellani, koska sitä miestä ei koskaan ole ollutkaan. Tai on se ulkokuori, mutta ihminen sen sisällä, se on ollut pelkkää näytelmää. 

Vaikka mä tajuan sen kaiken niin kristallin kirkkaasti järjelläni, mun sydän ei edelleenkään meinaa ymmärtää. Eikä se meinaa uskoa. Se haluaisi uskotella itselleen, että mä näen vain pahaa unta ja herään kohta. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta, kaikesta tietoisuudesta huolimatta mun sydän itkee ikävää. Järjetöntä, hulluutta suorastaan. Mutta mun on vaan hyväksyttävä se tunne ja odotettava, että se pikkuhiljaa vaimenee ja antaa periksi, häviää.

Oon pakkaillu tavaroitani. Kantanut paljon rojua roskikseen. Voi miten paljon ihminen kasaakaan omaisuutta ympärilleen, mitä ei loppujen lopuksi tarvitse ollenkaan. Moni asia tuntuu juuri nyt niin kovin turhamaiselta. Talonkauppa on sovittu huomiseksi. Oikeastaan olen raivannut huushollia lähes raivokkaasti. Itkenyt muistojen pyörteissä monen tavaran kohdalla, monta viskannut vihassa roskapussiin. Paljon tunteita, paljon muistoja ja ne kaikki joutaa nyt mennä. Jari on hävittänyt samalla nopeudella omia tavaroitaan. Talossa ei ole enää juuri kuin muutama huonekalu ja isoja, mustia jätesäkkejä. Mun uuden elämän alkuun pakatut menneen elämän jämät. Tuntuu autiolta, tyhjältä ja yksinäiseltä olla keskellä tätä kaikkea. Uusi painaa päälle. Löysin asunnon itselleni ja tällä viikolla tapahtuu sekin kauppa. Heti, kun saan avaimet käteeni, alan roudata kamaa uuteen osoitteeseen. En jää tähän vanhaan enää hetkeksikään kauemmin, kuin pakko on. Mikään tässä talossa ei enää kiinnosta mua. Mulle on ihan sama kaikki sen kauneus, pihan rehevyys tai yhtään mikään. Sillä ei oo enää mitään merkitystä mulle.

Yksinäisyys tuntuu päätöksenteossa. Tunnen askeleeni kovin haparoiviksi ja epävarmoiksi. Vaikka sama vastuu on aina omista päätöksistä, tuntuu kovin erilaiselta, kun jakaa vastuun toisen kanssa. Nyt on otettava riskejä omin päin. Luotettava siihen, että elämä kanta ja Jumala pitää huolen. Tuntuu, että meen taas aika jaksamisen äärirajoilla. Joka päiväa tulee vielä se syvä hetki, kun putoan todellisuuteen. Ja menee itkuksi. Oon herkkä vastoinkäymisille ja pienikin häiriö asioissa vaivaa mieltä. Kuvaavaa on se, että multa lohkesi hammas kaksi kertaa peräkkäisinä viikkoina. Sekin vaan itketti ja tuli tunne, että näin se nyt sitten menee. Multa hajoaa elämä ja samaa tahtia hampaatkin suusta.. Epätoivo iskee hölmöistä asioista. Siitä kaiketi tietää, että sydän ja pää käy vieläkin surusykettä