Taas ollaan pääsiäisessä. Vuosi on vierähtänyt kuin salaa tämän blogin aloittamisesta. Se on ollut monella tavoin hämmentävä vuosi, kipeä vuosi ja heräämisen vuosi. Kevät tuo mieleen kaiken sen, minkä keskellä olin viime vuonna tähän aikaan. Olen joutunut miettimään uudelleen kaikkea tapahtunutta. Nyt käsittelen näitä asioita toisella tavalla, eri näkökulmasta. Olen päässyt monella tavalla eteenpäin ja kasvanut irti suurimmasta kivusta, mutta yhtäkaikki, edelleen muistot herättävät niin kaipausta, kuin monia muitakin ikäviä tuntoja. Muistan kuin eilisen, miten hyljätyksi tulemisen kipu yllätti silloin voimallaan ja iski suoraan vasten kasvoja, brutaalisti ja häikäilemättä. Riidan päätteeksi sanat, mä en rakasta sua enää. Mä en rakasta sua enää! Mä en tunne sua kohtaan enää yhtään mitään ja tämä kotikaan ei tunnu enää kodilta. Arvaamatta, yllättäen ja täysin nurkan takaa tulleet, kaiken tuhoavat sanat. Ne iskettiin poltinraudalla suoraan sydämeen, enkä varmasti unohda niitä täysin koskaan.

Siihen saakka olin kuvitellut ja tuntenut, että tässä oli mies, jonka rakkaus mua kohtaan on todellista ja tuntuvaa, kaiken kestävää. Kuin saippuakupla, mun unelmani ja kuvitelmani poksahtivat rikki, jättäen jälkeensä vain märän jäljen. Kyyneleiksi murentuneen ihmisriekaleen. On vaikea kuvailla sitä tunnetta, kun pikkuhiljaa tajuaa, että kaikki se, mitä oli kuvitellut todeksi, olikin taitavaa suunnitelmaa ja petosta. Se oli kuin kuolema. Rajuinta oli ymmärtää, että toinen teki sen tietäen ja tarkoittaen, haluten nähdä tuskan ja tuhoutumisen. Saaden siitä jopa voimaa itselleen, todistaen julman hallintavaltansa vaikutuksen toisen elämään. Tämä on tietenkin mun otaksuntaani, mutta näin narsismista yleisestiottaen opetetaan.

Olen tehnyt pitkiä lenkkejä nautiskellen samalla kevään tuoksusta, auringosta ja kaiken heräämisestä eloon. Se tuo uudenlaista toivoa. Toisaalta näen, kuinka ihmiset rakentavat tulevaa kesää pihoillaan ja se tuo mieleen vahvasti muiston omasta kauniista pihasta ja kaikesta, mitä siellä tehtiin. Kaipaan keväisiä klapihommia, joita tehtiin yhdessä. Miten ihanaa oli tehdä täydellä sykkeellä töitä, sitten nostaa jalat pöydälle ja pitää kahvitauko terassilla. Katsella aikaansaannoksia hymynvire huulilla ja iloita samasta innosta tehdä juttuja yhteiseksi hyväksi. Kaiken päälle sauna tulille ja rentoutuminen lopenuupuneille lihaksille Jarin kainalossa. Voi niitä aikoja.

Kiertelin usein pihaa ihastellen pieniä nuppuja, uuden alkuja, kasvivauvoja, jotka joka vuosi sykähdyttivät herkkyydellään. Talvi ei saanut niitä tuhoutumaan, vaan yhtä elinvoimaisina ne nousivat maasta uudelleen ja uudelleen. Kohoten lopulta valtaviksi pioneiksi, narsisseiksi, tulppaaneiksi, päivänkakkaroiksi tai liljoiksi. Ihmettelin suurta onneani, tai ennemminkin siunausta, joka oli kohdalleni suotu. Uskomaton kiitollisuus kaikesta purkautui rukouksina ja huokauksina kohti korkeuksia. Olin aina haaveillut omasta talosta, mutten koskaan uskonut siihen olevan minkäänlaisia mahdollisuuksia. Vaikka se kaikki onkin nyt poissa, en halua tuntea katkeruutta. Iloitsen siitä, että noita hetkiä ja hyviä muistoja ei kukaan voi multa varastaa. Olen elänyt ne, olen kokenut ne ja ne ovat voimavarana myös tässä päivässä. Tiedän, että mitä tahansa ihanaa voi tapahtua milloin tahansa. Vaikken edes jaksaisi uskoa siihen.

Itseasiassa Jari ajelutti mua "vahingossa" talomme ohi tämän uuden yrityksemme aikana. Sinnepäin kaupunkia on nykyään harvoin asiaa, mutta lähellä on liike, jossa joskus asioin. Mentiin sinne etsimään rakennustavaraa. Pois lähtiessä Jari kaarsi autonsa toisen korttelin suuntaan, ajoi vanhan kotitalomme vierestä. Mulle se oli kova paikka. Oli pakko katsoa, ylpeys kaiketi ei sallinut mun kääntää päätä pois. Minähän kestän. Mutta en mä kestänyt. Tunne yllätti ja kyyneleet kihosivat silmiin. Yritin piilottaa sen Jarilta, mutta se ehti huomata. Näin jälkeenpäin ajatellen se varmasti halusikin nähdä juuri tuon tilanteen. Pahoitteli ääneen, että valitsi tämän reitin, kun se näytti olevan minulle vielä niin arka aihe. Itsellään ei ilmekään värähtänyt, ei näyttänyt tuntuvan missään.

Kielsin lopullisen eron jälkeen Jaria olemasta enää missään yhteydessä minuun.  En halua kuulla hänestä mitään. Ihan vain suojellakseni itseäni ja mielenterveyttäni.  En halua joutua enää koskaan ylipuhutuksi millään verukkeella. Antaa edes häivähdyksen mahdollisuutta siihen, että hän käyttää hyväksi herkkää, armahtavaa sydäntäni. Estoista huolimatta Jari on yrittänyt ottaa yhteyttä. Ensin tuli pelkkä iso sydän sähköpostitse, häpeämätön. En vastannut. Sitten tuli "tikusta asiaa" viestejä ja lopulta syyllistäviä: "etkö voi aikuismaisesti hoitaa tätä eroa loppuun"-viestejä. En vastannut. Oli sovittu, että erittäin tärkeissä asioissa voi välittää viestiä minulle poikansa kautta. Ei kunnioittanut tätä sopimusta millään tavalla, enkä toisaalta ollut siitä yllättynyt. Häntä ei ole säännöt koskeneet aiemminkaan. Eivätkä ainakaan sellaiset, joita toiset hänelle asettivat. Lopulta ilmeisesti ymmärsi, etten todellakaan vastaan hänelle mitään muuta, kuin sovittua reittiä pitkin. Sitä kautta tuli sitten erinäisiä, tekaistun oloisia kysymyksiä. Kuulin samalla Jarin pojalta, että tämä joutui palaamaan matkaltaan suunniteltua aiemmin. Hymyilin mielessäni ajatusta, että joidenkin asioiden edessä ylimielisinkin miehen mieli joutuu taipumaan. Suunnitelmat menee uusiksi, eikä niihin ole valtaa vaikuttaa. Jarin tavarat on nyt noudettu pois ja kaiken pitäisi olla lopullisesti ohi. Ei pitäisi olla mitään asiaa enää kumpaankaan suuntaan.

Tämä tautitilanne koettelee jokaista. Minuakin. Jarin kanssa oli suunniteltu yhteistä lomaa Thaimaan reissun jälkeen. Hänellä olisi ollut töitä Espanjassa ja mä olisin mennyt sinne reilun 2vk lomalle mukaan. Lennot ja hotellit oli varattu ja maksettu. Eron myötä kaikki peruuntui, enkä saanut penniäkään takaisin. Omaa tyhmyyttä ja luottavaisuutta tietenkin, mutta raha on loppujenlopuksi pieni harmi kaiken sen muun rinnalla. Koska ero ja kaiken peruuntuminen tuntui niin tyrmäävältä, varasin toisen matkan aurinkoon samalle ajanjaksolle. Korvaava kokemus jossa saisin nuolla haavojani kaikessa rauhassa ja nauttia samalla ruuasta ja lämmöstä. Uusi ympäristö auttaisi suuntaamaan ajatuksia muualle omista pienistä ympyröistä.

Mutta sitten korona valtasi maailm.an. Nyt istun kotona neljän seinän sisällä ja kulutan lomaani katsellen, kuinka ikkunan takana tuiskuttaa räntää. Ajoittain katkerat tunteet valtaavat mielen, mutta toisaalta tiedän, että tämän tilanteen keskellä ei ole varaa itsesääliin. Mulla on asiat hyvin. Mun työt ei lopu, toimeentulo on turvattu, lapset on jo isompia ja pärjäävät etäopiskelunsa kanssa mainiosti. Ei mulla ole hätää. Aikuinen tyttäreni asuu tässä luonani myös hetken, kun hänenkin suunnitelmansa ulkomaille muuton suhteen peruuntuivat toistaiseksi. Saan nauttia hänen ruuanlaittoinnostaan ja muutenkin hän on ottanut ison osan kotitöistä hoidettavakseen, ihan vain kiitollisuuttaan, että saa asua tässä väliaikaisesti. Kaikki on siis niin hyvin, kuin tällaisessa tilanteessa vain voi olla. 

Tiedostan, että oman maailman romahtaminen uudelleen samaan aikaan, kun maailma on täysin uuden kriisin keskellä, on aika raju yhdistelmä. Joudun päivittäin muistuttamaan itseäni, että tämänhetkinen tilanne ei ole lopullista. Kaikki on nyt riisuttua. Harrastukset ja tapaamiset, joiden kautta on aiemmin saanut virtaa, on tauolla. Missään ei näe ketään. Vain ahdistuneita katseita kaupan jonossa, turvaväliä mittaavia silmäpareja, varovaisia hymyjä, joista tiedostaa, että samassa veneessä ollaan. 

Olen pysähtyneessä tilassa ja joudun katsomaan omaan sisimpääni enemmän kuin koskaan ennen. En pääse pakoon mihinkään ja mun on selvittävä niillä eväillä, jotka mulle on annettu. Mulla ei ole sitä syliä, sitä puolisoa tässä rinnalla, jota nyt eniten kaipaisin. Sitä suuremmalla syyllä suuntaan katseeni taas ylös taivaisiin ja huokaan epävarmuuteni ja hämmennykseni Isälle, jonka käsissä on kaikki. Ja pieni uskon siemen itää. Kaikki vielä muuttuu, mun elämäntarina ei ole vielä päätöksessään. Tytär kiteytti tänään ihanasti: Aina puhutaan siitä, että Jumalalla on meille varastossa paljon hyvää.  Tiedätkö, äiti,ei se ole mikään varasto; kylmä ja kolkko, ahdas säilytystila. Ei, se on olohuone. Ihana ja kaunis, avara olohuone, täynnä asioita, jotka on meitä varten valmistettu ja odottavat toteutumistaan. Sillä ajatuksella tähän päivään.