Loma alkaa olla lopuillaan ja määrättömän ulkoilun ja urheilun lisäksi sain puuhailtua kaikkea kotona. Pientä pintaremonttia, joka ei kenties kestäisi lähempää tarkastelua. Dc-fixiä ja maalia. Omaan silmään näyttää kuitenkin uudelta ja onnistuneelta. Riittää, että on saanut aikaan jotain, josta tulee hyvää mieltä. Oman pään sisään on ehtinyt katsoa ehkä enemmän kuin olisi edes tarpeellista. Tuntuu, että kaipaisin jotain tuuletusta välillä. Keskittymisen johonkin muuhun kuin oman itsen, menneisyyden, tämän hetken ja tulevaisuuden jatkuvaa pyörittämistä mielessä. Kerrankin elämässä ja maailmantilanteessa on se hetki, kun on lupa ajatella enemmän tulevaa ja siihen liittyvää toivoa, kuin elää tässä hetkessä. Tämä hetki vain on edelleen niin pysähdyksissä, enkä tunnu saavan siitä irti sitä, mitä ehkä pitäisi. Tuntuu, etten etene mihinkään. 

Tunteet on vaihdelleet, mutta huomaan, etten ole ajatellut Jaria viime päivinä juurikaan. Tai jos olen, se on kuvastunut mieleeni virheenä, menneenä pahana asiana, johon varomattomuuttani kietouduin ja kompastuin. Ikävä ei ole vallannut mieltä ja siitä olen iloinen.

Tunnelmat omasta itsestä eivät sensijaan ole kovin ylevät ja siinä pääsee varmaankin oikeuksiinsa juuri ne haavat, joita Jari ehti hipiääni lyödä. Haluaisin kertoa, että olen selviytyjä, johon ei moiset iskut jätä jälkiään. Että jatkan vain onnellisena elämääni kohti uusia juttuja entistä vahvempana. Toki tuo on varmasti se pitkän aikavälin totuus kaiken takana, mutta tunteet ja tunnelmat eivät todellakaan ole sitä kaiken aikaa. Arvottomuuden ja epävarmuuden tunteet näkyvät ainakin siinä konkreettisesti, että en millään pääse sopuun oman hiusvärini kanssa. Viime kuukausien aikana olen vaalentanut, raidoittanut, punertanut ja tummentanut hiuksiani useaan otteeseen. Enkä silti ole tytyväinen mihinkään, mikään ei näytä silmääni hyvältä. Toisten kutrit näyttävät upeilta ja minä vetäisin mielummin pipon päähäni, vaikka aiemmin olen aina pitänyt hiuksistani. Ne on kuitenkin tuuheat ja luonnonkiharat, iso osa olemustani puolipitkinäkin.

Muistan Jarin viimeisinä aikoina kommentoineen ponnarille vetäistyä tukkaani, että näytin kuulemma ananakselta. Eikä se kommentti ollut virneellä annettu, vaan halveksivalla sävyllä tokaistu sivuhuomautus. Myös kulmakarvan kulma häiritsi häntä loppuaikana, se näytti kuulemma omituiselta. Onneksi Jari ei ehtinyt kovin pitkää aikaa harrastamaan tätä kommentointiaan ulkomuodostani. Se tuli  tosin jo heti alkuun täysin selväksi, että hän ei pidä punaisista, eikä kiharista hiuksista. Näinollen värjäsin ja suoristelin omiani minkä kerkesin. Minä, punatukkainen kiharapää. Mitään positiivista Jari ei yleensä sanonut ulkomuodostani. Sulla on hyvät tissit se sai sihautettua välillä oikein hempeäksi heittäytyessään. Nice ass oli sen toinen lempparihuomautus. En kohottanut tällaisia huomionosoituksia kovin korkealle arvoasteikossani. Ne tuntuivat lähinnä halventavilta. Muistan kerran kun istuttiin baarissa. Viereisessä pöydässä istui porukkaa. Alkuillasta yksi naisista tuli hiprakassa kertomaan mulle, että mulla on hänen mielestään hyvin kauniit silmät. Jari sanoi siinä, että sitä hänkin on aina sanonut. Koskaan en ollut kuullut sellaista hänen suustaan. En mä tällä kaikella penää sitä, että miehen tulisi jatkuvasti kehua vaimonsa kauneutta tai hehkuttaa peräti perättömiäkin kehun sanoja. Mutta kyllä naiselle on tärkeää kokea olevansa riittävä ja sopiva. Kuulla se puolisolta myös ääneen. Mä tiedän olevani ihan näyttävä nainen erityisesti pitkän ja hoikan olemukseni takia. Silti tavallinen, en mikään kaunotar, mutta kaiketi kokonaisuutena sopivan viehättävä. Musta itsestä tuntuu hyvältä antaa toisille hyvää palautetta myös ulkoisista piirteistä. Kehuin Jarille usein hänen lihaksikasta olemustaan ja kerroin, että nautin hänen katselemisestaan kaikin puolin. Pidin hänen ulkonäöstään. Eikä hän silti ole mikään adonis, vaan tavallinen suomalainen, hieman vatsakaskin mies. Mutta mun silmääni juuri kuuma ja ihana, sopiva.

Nyt peiliin katsoessani näen vain väsyneet silmät kaikesta nukkumisesta huolimatta ja jokaisen uuden uurteen, jotka kertovat vääjäämättömästi vanhenemisesta. Olen myös laihtunut viitisen kiloa, ja tämän ikäisenä iho ei enää palaudu, vaan jää ei-niin-mukavasti rypylleen vieläkin enemmän. Yhtäkaikki, en pidä ulkoisesta olemuksestani tälläerää lainkaan, vaikka teenkin sen eteen kovasti työtä urheilemalla jne. Koitan jatkossa toistaa peiliin katsoessani lausetta pikkuveljen vanhalla neuvolla: "Sä riität!" Jospa se tekee tehtävänsä ajan kanssa :)

Entä sitten se sisäinen minäni. Vieläkin tasapainoilen sen saman vanhan ajatuksen kanssa, että minussa on jotain pahasti vialla. Kuulen mielessäni Jarin ystävien kommentit hullusta naisesta, kun näen heitä kaupungilla. Tunnen hehkun poskillani, kun kuvittelen keskustelut ja mielipiteet joita minusta on jaettu, vailla oikeutta, vailla minun näkökulmaani. Enkä koskaan voi puolustautua. Jarilla on ystävänsä edelleen, jotka pitävät häntä luotettavana ja mukavana kaverina, joka on joutunut ikävään asemaan vaikean avioliiton ja omituisen naisen takia. Ja niin sen vaan täytyy antaa olla. Se on silti vieläkin vaikea hyväksyä, vaikea niellä. Se jättää väärän häpeän ikäänkuin leijumaan pääni päälle. Kannan niskassani edelleen perättömiä totuuksia myös sisäisestä olemuksestani. Mä tunsin aiemmin itseni lempeänä ja ymmärtäväisenä, joustavana ja lämpimänä ihmisenä. Elämä Jarin kanssa sai mut tuntemaan olevani jotain aivan muuta. Puolihullu, fanaattinen, lepsu ja toisaalta äärimmäisen hankala, yliherkkä ja täysin mahdoton nainen. Koitan päästä tasapainoon näiden kanssa, sillä tiedän, että kumpikaan näkemys ei ole absoluuttinen totuus minusta. Sisällän varmasti tuota kaikkea, mutta ajasta ja tilanteista riippuen niiden voimakkuus minussa vaihtelee, on hallinnassa tai pääsee valtaan. Olla armollinen itselle siitä huolimatta. Siinä läksyä elämälle.

Mä vihaan myös sitä, että olen nyt sinkku. Vieroksun ajatusta, että mut lätkäistäisiin kerralla siihen metsästyskerhon kategoriaan, jossa lauma toivottomia naisia saalistaa epätoivoisia, pakenevia miesparkoja, himonkiilto silmissään. Ei, mä en halua lukeutua siihen jengiin. En halua lähteä kilpailemaan kenenkään kanssa yhdestäkään miehestä. Enkä halua asettua jonoon, josta sopivat miehet valitsevat parhaimmat yksilöt. Tulee mieleen ne loputtamat pesisjoukkueen valintatilanteet, joita alakoulussa harrastettiin. Ja minä jäin aina viimeiseksi. Taas se häpeä. Nää kaikki mielikuvat puistattaa mua. Silti musta tuntuu äärimmäisen surulliselta ajatella, että eläisin loppuelämäni vailla paria, puolisotta, sillä tavalla yksin. Laitoin siis kaikista mielikuvistani huolimatta kuvattoman ilmoituksen deittiin. Kerroin, etten hae parisuhdetta, vaan kaveria, seuraa urheiluun ja miksei kesän mittaan vaikka grillailuun tms. Muutama yhteydenotto tuli. Kävin yhtä innokasta tapaamassakin. Ennakkotiedoista poiketen vain toteamassa, että seksiseuraa on tarjolla. Ei aitoja ihmisiä vilpittömillä vaikuttimilla. Karikolle karahti siis sekin yritys. Mä en voisi ajatella päästää ketään iholleni, edes lähelle, koska mussa on Jarista vielä niin tuoreet jäljet. Kaikki kosketus tuntuisi väkivallalta, verisen haavan silittelyltä.

En saanut tänään aikaan kovin positiivista kirjoitelmaa. Silti tiedän, että tänäänkin totuus on toinen, kuin tää mun oloni nyt. Huomenna alkaa taas työ ja pääsen onneksi ihmisten ilmoille, tuttujen mukavien työkaverien pariin. Kyllä mä haluan katsoa positiivisesti eteenpäin, kaikesta huolimatta. Tää ei oo tässä tänäänkään. Nyt fillarilenkille!