Pitkästä aikaa on tarve kirjoittaa. Puoleen vuoteen on mahtunut tunteita, ajatuksia, sinkoilua ja seisahtumisia ihan sylin täydeltä. Millaistapa muutakaan se voisi olla, kun on mun elämästä kysymys. Silti annan luvan itselleni ajatella, että olen mennyt ison askeleen eteenpäin. Ironista kyllä, mun kohdalla se tarkoittaa juuri sitä, että olen oppinut elämään enemmän tässä hetkessä. Olemaan läsnä omassa elämässä, nauttimaan siitä, mitä nyt on. Ei kieriskelemässä menneissä, tai haahuilemassa tuleviin, vaan tässä päivässä. Toki ajatukset kaartelevat välillä omiaan, mutta ajattelen, ettei minkään menneen, tai tulevan tarvitse vaikuttaa tämän päivän onnellisuuteen.

 

Talvi hurahti ohi kuin itsestään. Tapaus ”Erkki” väistyi mielestä yllättävänkin nopeasti. Mietin, etten onnekseni ollut kai päästänyt miestä sittenkään kovin syvälle sydämeeni. Niitä ihmisiä, jotka tulevat ja menevät, jättävät jälkeensä jonkin opetuksen. Tunnen suurta kiitollisuutta ja iloitsen siitä, että kun katselen nyt taaksepäin, näen uudenlaisia merkityksiä asioille. Ajoitus kaikelle näyttää olevan juuri oikea. Jollen olisi kulkenut juuri näitä teitä, en olisi tänään tässä. Uskon edelleen suureen suunnittelijaan ja tarkoituksiin.

 

Joulun tietämillä palasin vanhoihin kuvioihin deittisaitille.Tapailin taas muutamaa miestä, mutta heti alkumetreillä totesin, etteivät he herättäneet minussa minkäänkaltaista kiinnostusta. Kenties sydän oli mittaansa täynnä kaikkea. Silti pakkien antaminen tuntui ikävältä ja tunsin itseni aika hienohelmaksi. Olin kuitenkin tyytyväinen huomatessani, etten sortunut ottamaan ketä tahansa, joka vain suostuisi tyydyttämään rakkaudennälkääni. Tiedostin, mitä haluan ja mitä en, enkä ollut epätoivoinen. Aloin tottua ajatukseen, että voisin olla onnellinen ja kokonainen myös yksin. Miesseuran etsiminen ei ollut enää prioriteetti.

 

Uudenvuodenaatto lähestyi ja tunsin itseni hyvin yksinäiseksi. Mietin aavistuksen harmistuneena, mitä tekemistä tai seuraa itselleni järjestäisin, etten lahoisi mökkiini. Lopulta päädyin kuitenkin viettämään sen ihan yksin. Ostin pakastepizzan ja siiderin, saunoin ja kuuntelin musiikkia, kelailin viime vuoden tapahtumia. Illan mittaan tajusin, että mun oli hirveen hyvä olla. En tuntenut minkäänlaista yksinäisyyttä tai ahdistusta, vaan nautin täysin siemauksin olostani ja rauhasta. Huomasin, etten enää pelkää olla yksin. Tulen toimeen ajatuksieni kanssa, enkä pelkää olla itseni seurassa ihan kahden :) Se oli jotenkin erityinen ja tärkeä kokemus.

 

Viikot kulkivat kohti kevättalvea. Eräästä vanhastaan tutusta ihmisestä tuli mulle hyvin tärkeä ystävä. Hänen kanssaan olin kesästä saakka jakanut painavia mietteitä elämästä, parisuhteista ja eroon liittyvistä haasteista. Tero osasi kuunnella ja oli itsekin hyvin avoin. Hänellä oli samankaltaisia kokemuksia narsistisen ihmisen rinnalla elämisestä. Terolle itkin Erkin kylmää temppua ja hänen eleensä tuntui hyvin lämpimältä. Painoi käden mun kädelle, katsoi silmiin ja lohdutti tsemppisanoin. Vietettiin välillä viikonloppuisin yhteisiä iltoja, juteltiin ja syötiin yhdessä. Mukavia, lämpimiä ja luottamuksellisia keskusteluja. Ilmeisesti kummallakaan ei ollut sen suurempaa kipinää muuhun, kuin vain ystävyyteen.

Eipä sillä, ettenkö olisi laittanut merkille, että mies oli kivaa katseltavaa,

 

Ja sitten. Elämä se on niiiin kummallista.

Yhtenä iltana päätin ylittää uskallukseni rajat, ja ehdotin yhteissaunaa erikseen saunomisen sijaan. Lupaan ja vannon, ettei mulla ollut mitään aikeita miehen suuntaan.. ja Terohan empimättä suostui. Vähän uhmakkaastikin ajattelin, ettei mun tarvitse kaverille näyttää yhtään miltään, eikä olla mitään muuta, kuin se, joka oikeasti olen. Sillä vartalolla, niillä arvilla ja elämän kuluttamilla ruumiinosillani, kuin olin. Enkä tuntenut edes vaivautuneisuutta. Hyvin vapauttava kokemus.

 

Jotain tapahtui. Tero laittoi perään viestin, kiitteli, että harvoin saa saunoa kaksin kauniin naisen kanssa. Tuntui yllättävän mukavalta. Valvoin seuraavan yön ja mietin tuota miestä. Yhtäkkiä en saanut mielestä sen olemusta. Sen pitkiä inkkarihiuksia, tummia mantelisilmiä ja kroppaa, joka oli kuin Luojan parhain veistos. Kaikki ne käydyt keskustelut, sydämen ja sielun kauneus heräsi mulle eloon ihan uudella tavalla. Näin miehen. Miehen, jota ei verhonnut salaperäisyyden ja tavoittamattomuuden varjo, vaan kiinnostava rehellisyyden ja avoimuuden säde.

 

Muutaman viestin jälkeen oli selvää, että molempien sydän oli kiemuralla. Oli vaikeaa odottaa seuraavaa tapaamista. Tuntui hassulta, miten toisen näkeminen herätti yhtäkkiä perhoset vatsaan ja laittoi sydämeen kiivaamman rytmin. Rakastumisen huumassa sydän skannaili mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Päivänsäde ja menninkäinen, gospel ja death metal.. Silti sielujen samankaltaisuus ja yhteys, rikkinäisyys ja halu korjaantua. Työkuviot, lapset, exät, asuinpaikkojen etäisyys, Teron koiratalous ja molempien kyky uuteen suhteeseen. Kaikkea tuli mietiskeltyä syvemmin. Mahdollisuus tuli mahdottomuutta vahvemmaksi.

 

Ihailen Teron tapaa puhua asioista suoraan. Monta turhaa solmua jäi heti alkumetreillä syntymättä, koska keskusteltiin ne avoimesti. Sitouduttiin pian seurusteluun. Jotenkin turvallinen tunne, kun toisen tuntee jo vuosien takaa ja kaikki on alkanut ystävyydestä.

Olen häikäistynyt Teron persoonasta, mitä enemmän häntä opin tuntemaan. Hellyys, hyväntahtoisuus, lujuus ja suoraselkäisyys. Elämänhallinta, oikeudentaju, huomaavaisuus ja vahva tunneäly. Empatiakyky, tietynlainen nöyryys ja vahvuus, joka nousee oman heikkouden tiedostamisesta. Voisin jatkaa listaa loputtomiin. Ja luulen, että vielä paljon hyviä piirteitä ja ominaisuuksia on löytymättä. Vikalistaa voisi koota jokaisesta, enkä tokikaan kuvittele liian ruusuisia. Mutta niin kauan, kun mua ei tarkoituksellisesti rikota lisää, ei ole tarvetta kaivaa toisesta esiin huonoja puolia. Mulle riittää, että tiedän hänen kykenevän katsomaan peiliin ja olevan valmis kasvamaan ihmisenä kaiken aikaa. Koen tasavertaisuutta, en ole hänen ylä-, enkä alapuolellaan ja se tuntuu hyvältä. Turvalliselta ja tasapainoiselta kumppanuudelta.

 

Teron silmät katsovat niin syvälle omiini, että tuntuvat läpäisevän kaiken. Alkuun se oli mulle vaikeaa. Mitä jos se näkisi mun epävarmuuden, mun heikkouden, jopa sen, mikä itseltäni on pimennossa. Sen kosketus on jotain niin eheyttävää, lämmintä ja herkkää, että on vaikeaa olla syvästi liikuttumatta sen voimasta. Enkä ollut koskaan, KOSKAAN ennen katsonut miestä oikeasti rakastellessa silmiin. Tajusin piilottelevani häpeää, joka minussa on. Vapautuminen sen otteesta on vireillä. En edes tiennyt, että seksi voi tuntua intohimon ja nautinnon lisäksi myös rakkaudelta ja syvältä yhteydeltä. Ehkäpä tässä on sitä kaipaamani  todellista, aitoa rakkautta, sellaisena, kuin ihminen sitä pystyy antamaan ja kokemaan. Näin haluan uskoa ja siihen sitoudun. Ainakin pohjana on erittäin hyvät eväät onnistua. 

 

Olen saanut kokea paljon uusia asioita ja harpannut ison askeleen eheytymisen tiellä. Osa korjaantumisesta on työtä oman itsen ja Jumalan kanssa, mutta on asioita, jotka voivat korjaantua vain korvaavassa kokemuksessa toisen ihmisen kanssa. Olen huomannut, että itken nykyään harvoin ja nauran paljon. Toki olen joutunut käsittelemään myös hankalia tunteita, myös mustasukkaisuuttani ja pelkojani, mutta koen, että tulen niiden kanssa toimeen. Saavat käydä ja tuntua. Maistelen niitä ja päästän menemään, en jää märehtimään tai reagoi niihin.

 

Tero on ihmeellinen ja ihana lahja, monella tavoin täydentää, vahvistaa ja antaa iloa mun elämään, laittaa onnellisuudelle vahvat kultareunukset. Mutta tiedän, ettei mun onnellisuus ole sittenkään yksin hänen varassaan. Se ajatus tuo levollisuutta ja rauhaa uskaltaa elää ja nauttia siitä. Sitä samaa toivon osaavani olla hänelle ja sen eteen olen valmis tekemään työtä. Oppiakseni osoittamaan rakkautta ja luottamusta. Vahvistaakseni ja täydentääkseni hänen olemustaan oikealla tavalla.

Monenlaisia tunteita on varmasti risteillyt molempien rinnassa, kysymyksiä ja epävarmuuttakin, mutta elämän kuuluukin maistua ja tuntua. Yhdessä on päätetty, ettei murehdita menneitä eikä tulevia enempää, kuin on tarpeellista. Ja kaikesta puhutaan. Molemmilla on oma elämä, viikonloppuisin ollaan yhdessä ja juttu tuntuu toimivan hyvin näin. Ikävän tunne on viikolla ajoittain kutkuttavan mukava ja toisen näkemistä odottaa innolla. Tulevaisuus on vielä avointa, mutta tämä hetki täynnä uskoa, toivoa ja tahtoa. Rakkautta. Ja edelleen, niinkuin mä uskon, suuremmissa käsissä.