On Jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen ja sanaton on sydämeni kieli.. Havahdun tähän hetkeen. Mitä ikinä Vexi onkaan lauseillaan kuvannut, se osuu tänään muhun omalla laillaan. Elämä on laittanut jälleen sanattomaksi. 

Sanoja tavoitan kyllä määrättömän määrän. Sanoja, jotka jäivät sanomatta, sanoja, jotka päätin olla sanomatta ja sanoja, jotka jäävät ikuisiksi arvoituksiksi ja haihtuvat savuna ilmaan. Toisaalta hymyilyttää, koska en ikinä olisi uskonut, miten elämä voikaan kuljettaa vuoden aikana tunnelmasta kolmanteen. Jos olisin antanut ennustuksen, olisin väittänyt kantavani tänään edelleen mukanani kipua Jarista ja niistä muistoista. Ilokseni voin todeta, että mitään siitä ei ole jäljellä. Voin täysin sydämin ja rinnoin toivottaa hänelle hyvää elämää, vailla katkeruuden häivää. Se on enemmän, kuin voitto.

Huhtikuussa astui virallinen ero voimaan. Ajattelin silloin, ettei kukaan, koskaan voi täyttää sitä aukkoa, jonka hän elämääni jätti. Eikä mua innostanut hiukkaakaan kukaan muu. Vasemmalla kädellä kuitenkin kirjauduin deittisivuille. Ja miten väärässä taas kerran olinkaan. Jo toukokuussa, muutaman huonon matchin jälkeen tuli se yksi kiinnostava. Sanotaan häntä nyt vaikka "Erkiksi" (Koska tää oli yksi mun elämäni erkeimmistä kokemuksista). Verbaalinen näppäryys ja leikkimielisyys osui suoraan mun suoneen. Kikattelin ja kiemurtelin naurussa tuntitolkulla, kun tekstailtiin. Mies sai mut hyvälle tuulelle, sai hymyilemään ja unohtamaan huonot asiat. Herätti mussa eloon auringon, innoitti takaisin sanalliseen luovuuteen ja napsautti valot ilon huoneeseen, joka oli päässyt pimenemään. 

Oltiin päivittäin paljon yhteydessä ja tuli tavaksi tekstailla ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Samalla tuli tavaksi jättää ihminen aivokäyrälle kaikeksi aikaa. Jätin kuitenkin miehelle tilan viedä tai olla viemättä. Vastailin, kun sieltäpäin tuli ensin jotain. Meni monen monta viikkoa, ennenkuin Erkki halusi nähdä. Aloin olla jo kiusaantunut. Pelkäsin, että rakentaisin tekstailun perusteella harhauttavan mielikuvan, johon ihastuisin ja sitten putoaisin korkealta, jollei nähdessä syntyisikään kipinää. Hyvin yllättäen eräänä iltana hän ehdotti tapaamista, kun olin siihen jo vähän puskenut.

Sydän pamppaillen lähdin tapaamaan miestä. Tavattiin risteyksessä. Jo kaukaa näin, että ulkonäkö oli karumpi, kuin kuvissa. Juttu lähti kuitenkin kulkemaan kivasti ja naurua riitti koko illalle. Ajattelin kaupungilla kävellessä, että tällä miehellä ei ainakaan voi olla pelikuvioita messissä, kun avoimesti kuljettaa mua kaikkien nähden. Se vei mut ulkolavalle tanssimaan ja häikäisi täysin tanssitaidollaan. Illasta jäi jännä väreily, vaikken ihan vakuuttunut ollutkaan. Mies antoi ymmärtää olevansa viehättynyt. Halusi uusinnan heti seuraavana iltana. Ja niin tehtiin. Tälläkertaa ilta päättyi pitkään halaukseen ja se tuntui kivalta. Pieni värähdys kävi lävitseni silläkohdin.

Käytiin kesän aikana muutaman kerran järvellä uimassa, vietettiin yhdessä useita tunteja ja kesän helle taisi pyrkiä nahan alle, koska tilanne alkoi kuumottaa. Halaukset muuttuivat tuntitolkulla suutelemiseksi..olin kuin teinityttö ensisuudelmien kuohuissa. Mikä olisikaan tuntunut paremmalta, kuin kuumat, pehmeät huulet vasten omia, janoisia. Tuntea itsensä halutuksi ja alkaa varovasti haluta sitä lisää ja lisää. Edelleen kamppailin silti ajatuksissani kasvoihin tottumisen kanssa. Vähän hölmöstikin mietin, että toisaalta olisi hyväkin, ettei hänen olemuksensa käännä jokaisen naisen päätä..ja mun ei tarvitsisi ainakaan tuntea mustasukkaisuutta.

Erkki käyttäytyi aina hyvin, osoittautui ajattelultaan älykkääksi ja hyvin erilaiseksi, kuin kukaan aiemmin tuntemani mies. Selvästi monilahjakas, taiteellinen ja lempeä, vakaa mies. Hänen kanssaan sai käydä pitkiä, hyviä keskusteluja ja hän vastasi aina maltilla ja tyyneydellä hankaliinkin haasteisiini. Erkki kertoi vakavasta läpikäydystä sairaudestaan, joka oli muokannut lisää hänen muutenkin hyviin arvoihin perustuvaa ajatusmaailmaansa. Löydettiin samankaltaisia elämänkolhuja taustalta. Ärsytyskin kyllä heräsi, kun mies sanoitti itsevarmaa olemustaan ja kertoi, ettei oikeastaan tarvitse ketään mihinkään. Edes jakamaan mitään ongelmiaan. Pärjää kaikessa itse ja se riittää.

Erkki kävi tuli käymään mun kodissa ja päästi mut omaansa. Se herätti mussa lisää luottamusta. Hän ei kuitenkaan avannut elämästään arjen tasolla juuri mitään, eikä liioin kysellyt mun tekemisiä. Aito kiinnostus kuulsi kysymyksistä läpi, kun puhuttiin seksistä. Se vähän häiritsi. Viikonloppuisin tuli usein hiljaista, hän hävisi omiin kuvioihinsa. Kertoi kiireestään ja ajanpuutteestaan. Kertoi entisestä tyttöystävästään, joka oli ollut kovin yliriippuvainen ja tarvitseva. Näin sai mut tehokkaasti varomaan minkäänlaisia vaatimuksia hänen suuntaansa. Viestit ja tapaamiset jatkuivat ja koin hirveää tunnontuskaa siitä, että päästin fyysisen kanssakäymisen maaliin saakka. Muuten suhde ei kuitenkaan edennyt. Sanoin, etten halua seksisuhdetta. Tyrmistyttävä vastaus mieheltä oli, ettei hänkään, mutta seksillinen suhde olikin aivan eri asia, ja se olisi tällähetkellä hyvä vaihtoehto. Kyselin hänen aikomuksiaan ja hän vakuutti, että mun kanssa tuntuu, että kaikki on mahdollista. Tarkoituksena oli tutustua lisää, hänellä kestää niin kauan opetella tuntemaan toinen ja tietää, mitä itsekin tuntee. Tykkäsi musta kuulemma koko ajan enemmän ja enemmän. Halusi jatkaa deittailua edelleen kanssani ja lupasi ilmoittaa, jos tulisi päätelmään, ettei vakavampi tavoite enää kiinnostaisi. Mä olin jo auttamatta ihastunut ja sanoinkin sen hänelle.

Olin tapaillut ajoittain muita, koska homma oli niin pysähtynyt ja ymmärsin, etten voinut kasvaa häneen ja toivoon kiinni väärällä tavalla. Tilanne alkoi syömään mua aikalailla. Sain seurusteluehdotuksia ja peräti kolmet pakit annoin, kun en vaan kiinnostunut kenestäkään. Erkille oli ihan ookoo, kun kerroin, että edelleen etsin onneani. Tuntui vain kypsältä, kun hän sanoi, että mun täytyy kattoa tilanteet ja nähdä se, mikä on oikeasti arvokasta.

Lopetin välillä yhteydenpidon Erkkiin, koska tunsin, että pakko tästä on jatkaa eteenpäin. Ja sitten halusin jatkaa kuitenkin. Tunsin niin isoa ikävää ja luopumisen tuskaa. Erkki oli opettanut mut siihen, että hetkittäinen hiljaisuus viesteissä ei tarkoittanut "tuntojen viilenemistä" vaan oikeasti sitä, ettei hän ehtinyt. Ja uskoin sen. Ne hidastuivat ja kiihtyivät, vaihtelu oli kaikenaikaista. Totuin siihen. Ikävöin miestä kuitenkin aika paljon ja hän oli ajatuksissani kaiken aikaa. Lisääntyvällä määrin kylläkin sillä, että halusin selvittää, mikä tämä juttu oikein oli. Kokoilin tilanteita mielessäni ja päädyin kiinnittämään huomiota muutamiin seikkoihin, jotka olin ohittanut vain panemalla hätäisesti merkille. Mies jätti autonsa aina kauas mun talosta tullessaan mun luo kylään..miksi ihmeessä? Tapaamiset pystyi järjestämään vain hyvin nopealla varoajalla, ei uskaltanut sopia mitään etukäteen? Ei ollut millään tavalla kiinnostunut mun kodista tai asumisesta ym. käydessään, iski vain muhun kiinni samantien? Ei koskaan soittanut, homma toimi vain viesteillä "sopivaan aikaan"?

Huomasin loppuvaiheessa, että hänen puhelimensa oli "lentotilassa tms ajoittain, koska viestit ei heti toimittuneet. Tein sitä itsekin, kun en halunnut, että näkee mun viettävän aikaa wu:issa. Ikävää, kun pitää alkaa kartoittaa todellisuutta tarinoiden takaa. Mutta sitä elämä on. Näiden ynnäämisten aiheuttamien epäilyksien ja turhautumisen jälkeen laitoin jälleen kerran Erkille viestin, etten jaksanut enää odottaa ja toivoa hänestä enempää. Motivaatio siihen oli tyystin ehtynyt.

Viimeisimpinä kertoina, kun hän kävi luonani, tunsin lähinnä hämmennystä. Kun ovi meni kiinni hänen perässään, en tuntenut oikeastaan mitään. Tyhjyyttä. Ja joka kerta kuitenkin muutaman päivän päästä sama kaiho nousi pintaan. Päättelin, että olin ihastunut siihen olemukseen, jonka hänestä kirjoittamisen kautta tunsin. Olin kiintynyt läheisyydentunteeseen, niihin lämpimiin halauksiin ja suukkoihin, joita häneltä sain. Se oli alkanut tuntua tutulta ja turvalliselta. Mutta en loppujenlopuksi tuntenut tätä ihmistä ja hänen elämäänsä juurikaan. Epävarmuus omista tunteista kasvoi. Silti jokin syvä lämpö oli kaiken yllä. Erkki kertoi, että mua ajatellessa tuntuu, kuin avautuisi taivaallinen ovi, josta tulvii valoa. Mä olen aurinko, valo ja totuus. Niin mä olenkin. Mutta hän oli jotain muuta, kuin sanoi olevansa. Tiedän sen nyt ja olen siitä tiedosta kiitollinen.

Tulin kirpparilta ja viereen pysäköi auto. Samanlaiset housut kuin Erkillä, huomasin heti. Salanmannopea liike häneltä, käänsi selkänsä muhun päin tajutessaan mut, veti kaulusta päänsä suojaksi. Koitti erittäin nolosti piiloutua ja mutisi jotain naiselle, joka oli noussut samasta autosta. Äärimmäisen noloa ja hölmön näköistä ja se paljasti oikeastaan kaiken. Eihän hän ollut mulle mitään velkaa, ei edes selityksiä, miksi siis piiloutua? Kyllähän se jysäytti mut pohjalle saakka sillä sekunnilla, kun tajusin, että mua oli vedätetty jälleen kerran. Tunnustan, että kiroilin itkunsekaisesti ääneen, kun lähdin ajelemaan omaan suuntaani.

Olin juuri pudottanut postilaatikkoon kirjan, jonka halusin hänelle antaa. Olin halunnut loppuun saakka osoittaa vilpittömyyttäni ja kykyä myös jatkaa elämää. Toisaalta sitä toivoa, joka mussa elää vahvana, tapahtuu sitten mitä hyvänsä. Kirja kertoi rakkaudesta, Jumalasta ja Jumalan rakkaudesta. Sinne se meni, enkä edes kadu. Sen halusin hänen käsiin musta jäävän. Voisinhan mä kostaa. Voisin ottaa yhteyttä naiseen, joka oli hänen ns. exänsä, tunnistin heti. Kysellä, kauanko meillä oli ollut jaossa sama mies, paljastaa totuuksia. Mutta mitäpä mä siitä hyötyisin. Kierrättäisin pahaa ja tuon miehen sydän siitä tuskin muuttuisi. Illalla tekstasin ja kysyin vielä, oliko juttu kestänyt pitkään ja olivatko nyt yhdessä. Hirveä selitys hänen surkeasta elämästään ja hyvyydestään, joka kääntyi arvaamatta viistolleen. Kertoi, että on ajatellut kokeilla tätä suhdetta uudelleen, josko se tuskin onnistusi sekään. Meni mulla ihan kylmille kiville, eikä herättänyt sääliä. Seuraavan yön valvoin ja kävin läpi koko puolen vuoden, koko tämän tarinan ja raskas kivi oli rinnalla. Siksi, että olin uskonut, toivonut ja luottanut. Mä olin kiinnittänyt sieluni ja sydämeni tähän ihmiseen, olin ottanut tosissaan. Mä tykkäsin siitä oikeasti ja lujaa. Tunsin vihaa niin itseäni, kuin häntäkin kohtaan. Yritin olla varovainen ja kiirehtimättä, mutta tälläkertaa juuri se olikin pahin moka.

Aamulla olin päässyt ajatuksissani sovintoon. Annan anteeksi ja jatkan taas elämää, tämä oli hänen valintansa. Koin myös kummallista myötätuntoa, että heidän pitkä rakkaustarinansa sai jatkua..tai ajatus siitä, että kenties nainen oli kaivannut rakastaan ja sai nyt vihdoin sen hänen ihanan, kuuman sylinsä, jossa mäkin hetken sain olla. Toisaalta mun ei tarvitse myöskään hävetä, tai kokea alamittaisuutta, en mä saanut missään kohdassa oikeaa tilaisuutta. Ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa miehen sydäntä, jossa oli jo joku toinen. Ikuiseksi mysteeriksi jää, oliko mies tarkoituksella katala, vai ajautuiko asiat jossain kohdin niin, että vanha palasi kuvioon. Oliko tarkoituksena pitää mua rinnalla toivomassa pitkäänkin, vai eikö vain saanut sitä sanottua. Ne mietinnät kadotkoon savuna ilmaan.

Nyt toivon vain, etten heitä hetkeen tapaa. Sitten vasta, kun pystyn kohdatessa heittämään huuleni hymyyn. Tiedänhän mä, että menneet ihmissuhteet pystyy upottamaan unohduksen syvään mereen. Kun kipu hellittää, huomaa taas oppineensa jotain. Erkki oli silta.. Jarista eteenpäin, mutten vielä tiedä minne. Tälläerää en osaa nähdä tälle mitään tarkoitusta, en edes jaksa yrittää selittää taas yhtä haaksirikkoa jollakin hienolla merkityksellä. Päivä kerrallaan elän ja ehkä joskus näen tämänkin tarinan takana jonkun järjen.  Oppisinpa kiinnostumaan miehistä, joita ei verhoa salaperäisyyden ja tavoittamattomuuden varjo, intohimon vetovoima, siinä onkin haastetta. Riskinotto on näköjään mun vahvin lajini, koska en ole valmis antamaan periksi vieläkään. Mitään en halua saada väkisin tapahtumaan siltikään. Mutta uusi vuosi ja uudet toiveet, ehkä uudet kujeet ja pilkettä silmäkulmaan. Niillä mennään.